Mies, joka olisi halunnut harrastaa

 

Lehti kertoi miehestä, joka rakensi kirkon pienoismallin, ja minä moisesta havahduin. On pian syksy ja alkaa aktiivisuuden aika. On löydettävä harrastus. Minäkin rakennan pienoismallin, kokosinhan jo kloppina sellaisia. Pienoismalleissa on jotain uskomattoman hienoa.
Pitää löytää sopiva aihe pienoismallille. Minä voisin rakentaa pienoismallin elämästäni, ja säilöä se sitten kirjahyllyyn. Siellä se saisi pölyttyä vihkiraamatun ja Tuntemattoman sotilaan välissä.
Sitten on löydettävä punainen lanka elämästä. Matkan ylä- ja alamäet, tavatut merkittävät ihmiset ja nollat, kulmapisteet ja kaikki. Tästä tulee varmasti mahtava teos, kunhan ensin saan kelattua ohikiitäneen elämän.
Melkein kuusi vuosikymmentä pitäisi sovittaa pienoismalliin. Järkytyn, kun tajuan miten pitkä taival on kadonnut tuhkana tuuleen.  On sattunut jotain, ehkä merkittävää, ehkä ei, vai onko tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Elämä onkin tainnut olla yksi pitkä arkipäivä. Taidankin jättää asia hautumaan ja toivoa, että elämässä sattuisi vielä jotain kertakaikkista edes pienoismallin verran.
Päätän keksiä jotain muuta harrastettavaa syksyn pimeiksi illoiksi. Kansalaisopiston kurssit ovat ihan mukava vaihtoehto. On vain keksittävä sopiva kurssi ja sitten vain salkku kainaloon ja menoksi.
Ensimmäisenä tuli mieleen kaappikellontekokurssi. Siinä olisi yhdistettynä moni asia, kuten mennyt maailma, miehisyys, knapsuus ja pysähtyneisyyden aika. Ei ei, taidan keksiä jotain muuta kivaa.
Veneen rakentaminen voisi olla kova juttu. Mies, rohdinpaita ja paatti, mikä olisi sen hienompaa ja ikuista. Tumma hyinen vesi ja idästä nouseva myrsky olisi soutajalla voitettavana kuin muinaisella esi-isällä.
Enpä oikein tiedä soutuveneestä, pitäisi olla laiva valtamerille. Unohdan moisen ja mietin korvaavaa vaihtoehtoa opiskelulle.
Menee vaikeaksi, aiheet alkavat loppua, kunnes keksin mille kurssille haluan. Positiivisen ajattelun kurssi on kertakaikkisen sopiva minulle. Minua on pitkään vaivannut jokin epämääräinen olo, olen ollut ikään kuin väärässä junassa. Minun on opittava ajattelemaan positiivisesti kaikesta siitä mitä koen ja näen. Kriittisyys on vanhanaikaista ja samoin kaikenlainen vastahankaisuus.
Haluan ymmärtää ja rakastaa venäläisiä, ukrainalaisia ja Isis-ukkoja. Kaikenmaailman separatistit ja itsenäisyydestä vouhottavat ovat pian ymmärrykseni piirissä. Kuntaliitosten, kaivosten ja voimaloiden vastustajia tulen ymmärtämään, samoin kaikkia arkoja ja järkeviä ihmisiä ongelmissaan ilon suhteen. Kaikkia maailman hulluja tulen ensi keväänä kurssin jälkeen todella ymmärtämään ja myötäelämään heidän tuskaisessa tarpeessaan tuhota kaikki elävä ja kaunis.
Tässä välissä katselin ympärilleni ja lehdetkin luin. Minä mihinkään positiivisen ajattelun kurssille lähde, höpö höpö. Kaikkea sitä ihminen keksii. Ei maailma joo-ajatuksilla paremmaksi muutu.