Perintö

En saanut mammonaa perinnöksi lapsuuden kodista. Sain perinnöksi vain yhden lauseen ja siinä onkin perintöä ihan nokko. Lause on väkevä ja tunteikas. Ryssä on ryssä vaikka voissa paistettuna! Tätä perintöä on raskas kantaa, tänään liian raskas. Elämme aikaa jolloin saa sanoa, kunhan ei sano mitään. Olen syntynyt viisikymmentäluvulla ja saanut aistia edeltäneet ja myöhemmät ajat lähipiirin kokemusten kautta. Perinnön kanssa on hankalassa saumassa. Ei oikein raaskisi heittää poiskaan ja toisaalta pitäisi pistää roskiin. Miten poistan lauseen päänupista? En mitenkään. Siellä se on ja pysyy hamaan loppuun. Välillä hyvänä maailmoja syleilevänä aurinkoisena päivänä se on aivojen uumenissa piilossa, mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan ärsyke, niin jo kilahtaa. Katson uutiset tai kuulen outoa vieraskielistä pulinaa tavaratalon hyllyjen välissä tai moottoritiellä maastoauto varustettuna ei suomalaisilla kilvillä kaahaa ohi. Olen väärällä tiellä, sillä käsittääkseni olen moniarvoisuuden ja vapauden kannattaja, tai pyrin olemaan, tai ainakin haluaisin olla. Yritän kasvaa ihmisenä. Tästäpä tulikin mieleeni sattumus vuosien takaa. Olin kirjoittajakurssilla Valamon luostarissa ja majoitettuna vanhaan rakennukseen. Eräänä aamuna löin pääni oven karmiin, koska en muistanut kumartua niin kuin luostarissa kuuluu tehdä. Päivällä kurssilla kerroin kasvaneeni täällä. Ihmiset nyökyttelivät hyväksyvästi päitään ja hymyilivät. Kerroin lyöneeni pään oven yläkarmiin. Kukaan ei nauranut huumorilleni. Vakavahenkisiä ihmisiä. Perintölauseista on valtion hankala periä perintöveroa, mutta asiaa kannattaisi pohtia vakavasti. Tässä maassa saisi kerättyä tuntuvat tulot yhteiseen pohjattomaan kassaan kaikenlaisista riippakivilauseista, jotka on juntattu ihmisten ja erityisesti lasten päihin. Ei ole ihme, että tämä maa ei nouse suosta, kun kaikenmaailman kansan viisaudet kiertävät sukupolvilta toisille ja estävät vapaan luovan ennakkoluulottoman ajattelun. En vieläkään tiedä mitä teen perintölauseeni kanssa? Alkaa tuntua, että olen pulassa. Tiedän, että en ole ainoa, jolla on ongelmallinen naapurisuhde ja muutenkin suhtautumisongelmia maailmalta saapuviin uusiin ystäviin. Pitänee ehkä yrittää elää opetetun muinaismuiston mukaan ja hyväksyä tosiasiat. Sellaiset kuten, että on vanhan liiton ihmisten kasvattama vajavainen ja altis ihminen, jolle ennen kesätkin olivat kesiä ja kaikki ihmiset tasapuolisesti köyhiä. Olen tehnyt nykyajan vaatimusten mukaisesti vanhasta kansanviisaudesta ongelman. Nyt on vapauttavan terapialeirin aika. On palattava juurille. Täytyy käpertyä piiloon, laittaa villasukat jalkaan, asettua sohvaan viltin alle ja panna soimaan Nälkämaan laulu. Se laskee tunnelman nopeasti itkun asteelle. Kovin on kärsitty, mutta joskus vielä noustaan. Sitten katson tallenteelta Ryysyrannan Joosepin. Nyt ollaan jo lähellä kansan sielua. Pala nousee kurkkuun, kun ajattelee koettelemuksia. Pian on kaukana kavala maailma ikävine asioineen, on hyvä olla yksinkertaisessa surkeudessa. Savupirtti ja pettuleipä olivat oikeaa elämää. Helppoa ja kaunista. Ei naapureita, ei outoja ihmisiä.