Alatornio - Viipuri - Tornio.

 Julkaistu lyhennettynä Torniolaisessa 3.11. ja 10.11.2005

 

   Olen matkalla Viipuriin. Myyttiseen ja ikuiseen, suureksi kysymykseksi kasvaneeseen, jopa minulle jolla ei ole mitään siteitä karjalaan. Kysyä voisi, olisiko meillä myyttiä ilman sotaa ja menetystä ja että saammeko kiittää naapuria siitä, että meillä on jotain tavoittamatonta ja ikuista. No, joka tapauksessa saavumme Viipuriin Tienhaaran kautta, josta muistan kuuluisan eversti Alpo Marttisen Torniosta, naapuristamme lähtöisin olevan miehen, jonka muistolaatta paljastettiin jokin aika sitten kotitalonsa paikalla rakennetun veteraanien Kuntoutuskodin seinään. Olin itsekin tuolloin paikalla uteliaisuuttani ja tuossa tilaisuudessa sattui mielestäni jotain outoa. Minulta, täysin ulkopuoliselta, tuli kysymään Alpo Marttisen veljen poika, jo ikämies, että saako tänne tulla.

   Tienhaarasta jatkamme Saimaan kanavan ylittävälle sillalle, josta bussinkuljettaja jaksaa vääntää vitsiä luultavasti jokaiselle seurueelle. Silta kestää jälleen kerran.

   Vielä palatakseni Marttisiin sen verran, että löytyy heistä musiikkimieskin. mainitsen tämän siksi, koska Viipurin matkani liittyy myös musiikkiin ja Tornion Yli-Vojakkalaan.
Viipuriin on aina kuulunut monipuolinen musiikki, siksipä sinne lähti tai vietiin Torniosta myös nuori Heimo Haitto viuluineen. Laulun väittämän mukaan Tanssia sai siellä aina, arkena ja sunnuntaina. Viipurissa vaikutti myös Toivo Kuula orkesterinjohtajana.

  Nyt olen Viipurissa ja seison entisen Päävartion edessä Linnankadun alkupäässä ja hätkähdän. Kaikki vaikuttaa niin pieneltä ja käden ulottuvilla olevalta. Olin kuvitellut vanhoja kuvia katseltuani kaupungin suureksi ja mahtavaksi. Aurinko kuitenkin paistaa samalla lailla kuin vanhoissa suomifilmeissä.
Kuviin kätketty salaisuus melkein paljastui, mutta onneksi ei kuitenkaan. Kukapa haluaisi kadottaa sadun taian. Jatkan matkaa kävellen yllättävän kapeaa Viipurin entistä pääkatu Linnankatua ylös ja ohitettuani vanhojen rapistuneiden merkkirakennusten ja raunioitten kavalkadin, saavun Viipurin entisen todellisen kulttuurikeskuksen kulmille. Isolla tontilla Knuutinpojankadun ja Possenkadun välissä sijaitsivat Viipurin teatteri, Ravintola Seurahuone ja Raatihuone, joista viimeksi mainittu on enää jäljellä, sekin remontoitu huvikeskukseksi. Alakerrassa on yökerho ja tosi hienot vessat, mutta paperia ei ole ja vettä ei tule.

  Päätän syödä ulkona ravintolan portailla Suomesta tuomiani eväitä. Syödessäni silmäilen pihalla olevaa autojen parkkipaikkaa ja mietin tapahtumien kulkua vappuna 1918 kyseisellä paikalla. Tuolloin ammuttiin kuolettavasti säveltäjä Toivo Kuulaa samalla paikalla ja eräs tekoon osallistuneista oli jääkäri Pekka Heikka.

   Suomen musiikkielämän tulevaisuuteen vaikuttanut Alatorniolainen Pietari Heikka syntyi maanviljelijän poikana Yli-Vojakkalan kylässä 26. tammikuuta 1896. Koti sijaitsi Tornionjoen rannalla, kymmenkunta kilometriä kaupungista pohjoiseen, paikalla mistä oli helppo hiihtää Ruotsiin ja jatkaa Saksaan sotilasoppiin.
   Pietarin kansakoulun päästö-todistuksessa oli yhdeksikköjä ja kymppejä pitkä rivi, paitsi kahdessa aineessa, kaunokirjoituksessa kahdeksan ja laulussa seitsemän. Pietari oli tai ei ollut musiikkimiehiä, riippuen katsantokannasta. Yksi välttävä numero hyvien joukossa jäi kaihertamaan mieltä, koulussa koettu kulttuuripiina ja vääryys poikivat tympeän asenteen kaikkea kultturellia kohtaan.
Arkiston todistukseen on joku myöhemmin kirjoittanut: "Kuollut tapaturmaisesti, hukkunut kesällä 1921 Vaasan edustalla". Pietari Heikka kuoli samassa kaupungissa, missä Toivo Kuula oli syntynyt 38 vuotta aikaisemmin.

   Pekka Heikka lähti Saksaan marraskuussa 1915 ja liittyi siellä 27. jääkäripataljoonaan yhdeksäntoistavuotiaana. Ammatiksi hänelle merkittiin työmies, joita oli 370 koko 1930 miehen joukosta. Ylioppilastutkinnon suorittaneita oli suurin ryhmä, joilla oli luonnollisesti helpompi selvitä kielenkin puolesta ulkomailla ja nousta upseereiksi. Ammattien kirjo oli laaja, joista on mainittava vaikkapa 17 urkuria ja muuta musiikkimiestä. Joukossa oli ruotsinkielisiäkin, mikä myöhemmin toi kielikysymyksen mukaan suomenmielisen Kuulan ja jääkärien välienselvittelyyn Viipurin Seurahuoneella.
   Pekka Heikka selvisi koulutuksesta hyvän lukupään, sekä kovan luonteensa ansiosta ja hänet korotettiin koulutuksen aikana hilfsgruppenführeriksi. Sopii tietenkin kysyä, miten mahtoi Pekka suhtautua pataljoonan musiikkiharrastuksiin, oli kuoroa, salonkiorkesteria ja soittokuntaa. Suurin osa miehistä totesi kuitenkin tulleensa sotimaan, ei soittamaan. 
   Heikasta elää myös sellainen väite, että hän olisi kertonut käyneensä neljä luokkaa yhteiskoulua. Tarkoittaako tämä sitä, että Pekkaa oli hävettänyt olla pelkkä kansakoulun käynyt työmies kouluja käyneitten herraspoikien joukossa?
Hän kai ymmärsi sopivan värityksen auttavan eteenpäin menossa, sillä suuri aika oli tarjonnut mahdollisuuden reippaalle nuorelle miehelle ja Heikka otti kiitollisuudella tarjouksen vastaan.
   Suomeen takaisin hgrf. Heikka saapui kolmannen retkikunnan mukana joulukuussa 1917. Equity-laiva toi etukäteen aselastia myöhemmin saapuvalle pääjoukolle, mutta matka oli vaikeuksien sävyttämä.

   Henkilönä Heikkaa kuvaili eräs aikalainen, laulajatar Gebhard, pitkäksi, komeaksi ja vaaleaksi herrasmieheksi. Toinen kuvaus taas on erään kantaupseerin, hänestä Heikka tuntui sivistymättömältä ja luonteeltaan väkivaltaiselta. Käsittämättömältä tuntui, että hän olisi kohonnut jääkärikapteeniksi, tappelupukari hän oli, totesi tämä viestikomppanian päällikkö.

   Vappuna 1918 säveltäjä Kuula vaimoineen oli kutsuttu Vaasan rykmentin vieraaksi Viipurin Seurahuoneelle, missä juhlittiin voitettua sotaa ja vapautta. Paikalla oli jääkäreitä, suojeluskuntalaisia ja siviilejä. Alkuun juhla sujui hyvin, iloinen ja innostunut tunnelma oli vallannut vieraat. Illan edetessä, Alma Kuulan jo poistuttua, ilmapiiri kuitenkin muuttui humalan myötä kiristyneeksi ja uhkaavaksi. Siellä täällä tapeltiin ja nahisteltiin. Kuulakin muuttui sotaa perunakellarissa piileskelleestä pelkurista suureksi sankariksi ja suomalaisuuden puolustajaksi. Hän halusi korostaa itseään ja esitteli sävellystä Suojeluskuntien marssi uudeksi marssiksi vapaustaistelijoille, mutta huonoin tuloksin. Juhliva väki ei kuunnellut suurta säveltäjää ja jos kuuntelivatkin, totesivat Jääkärimarssin olevan ehdottomasti parempi.

Suojeluskuntien marssi.
Runo: Jokamies.  Eero Eerola (1884-1939)
Säv. Toivo Kuula  1918.

Joka mies, joka mies nyt risti ties,
nyt maasi jo kutsuu maine.
Idän saasta jo lyö,
nyt on rosvojen yö,
yli maan käy häpeän laine.

Joka mies, joka mies nyt sua kotilies´
taas kutsuvi taistojen teille,
maan hurme se soi,
pojat Suomen oi,
isät haudoista haastavi meille.

Joka mies, joka mies pois punainen ies,
nyt kutsuvi Suomen kunto.
Rivit hylkyjen lyö,
saa aamuksi yö,
sitä vaativi kunnia, tunto.

Joka mies, joka mies, vaikka käyköhön ties
luo Ilkan ja taattojen toisten,
kautta kuolonkin näin
yhä vapautta päin,
pois vallasta petturiloisten.

  Kuula herkkähipiäisenä taiteilijana loukkaantui ja alkoi haastaa riitaa seurassa, jossa ei paljon tarvinnut tikkuja raapia, niin jo roihahti. Nujakoinnin aikana Kuula viilsi puukollaan erästä jääkäriä ja samalla sinetöi kohtalonsa.
  Heikalle, Piriselle ja kuuluisalle kolmannelle miehelle, muiden ohella, alkoholi oli nostanut tunnelman tasolle, jolla suomessa tehdään ikävistä miehistä vainajia. Kuula oli näille miehille ainoastaan ryssille tahtipuikkoa heilutellut bolsevikki, joka erehtyi vuodattamaan pyhää verta ja on siksi ammuttava. Kohtalo oli valinnut nöyristelemättömän, oman surkean tilansa liian myöhään tajunneen, Kuulan kohteeksi keskenkasvuisille nuorille miehille, joille kunnia, isänmaa ja sota tarjosivat mahdollisuuden, mutta joille viina ei sopinut.
   Säveltäjämestari yritti paeta Seurahuoneelta takapihan kautta, mutta hänet otettiin kiinni ja ammuttiin. Kuula kuoli 18 päivää myöhemmin Viipurin lääninsairaalassa.

   Eräs tapauksen todistaja oli, myöhemmin Tornion kirjastonhoitajana vaikuttanut Viola Kuistio, tuolloin Viipurin teatterin näyttelijätär Viola Kariniemi. Hän kertoo muistelmissaan illan tapahtumista ja siitä kuinka oli jopa silminnäkijänä tapahtumille, nähden pitkän ja pätkän ajavan takaa siviilipukuista miestä.
   Tapausta käsiteltiin oikeudessa myöhemmin pitkäänkin, mutta ketään ei tuomittu.

   Nyt kuitenkin Viipurin kierrokseni jatkuu Aallon kirjaston, Hirvi-patsaan, ravintola Espilästä säilyneiden kiviportaiden ja Pyöreäntornin kautta kuuluisalle Viipurin torille. Viipuri on edelleen musiikkikaupunki, sen todistavat kojujen rivit. Sujuvaa suomea puhuvat nuoret liikemiehet kauppaavat äänitteitä alle torihintojen. Kassillinen piraattiäänitteitä on ostettavissa yhden suomalaisen normaalihintaisen levyn hinnalla. Reimat nuorukaiset tuntuvat tutuilta, sama häpeämätön ote kuin 85 vuotta aiemmin. Heikot saavat jäädä jalkoihin, koska nuorivoima on valttia.