Veikko

 Julkaistu Kaltiossa 3/2002

 

 

niskalat.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

 Maanantai, jolloin minä kuolen, tulee olemaan kaunis ja helteinen. Mutta nyt me istumme puusohvalla kotona Kuusiluodossa Alatorniolla vuonna kolmekymmentäseitsemän. Siskon miehellä on kamera ja se ikuistaa meidät jälkipolville. Kuva jää ainoaksi säilyneeksi yhteiskuvaksi meistä veljeksistä, sillä saksalaiset polttavat saaren maan tasalle neljäkymmentäneljä syksyllä, mutta en minä eikä Einokaan ole sitä tapahtumaa enää todistamassa.

Eino kaatuu perjantaina 7. heinäkuuta 1944 Ihantalassa ja minä kymmenen päivää myöhemmin, maanantai-iltapäivänä 17. heinäkuuta 1944 Suojärvellä Vuonteleen kylässä.

Minä kuvassa katsojasta oikealla olen Veikko Matias Niskala ja vieressäni istuvat velipoika Niilo Johannes ja hänestä seuraavana Eino Kustaa. Niilo on meistä vanhin, syntynyt 7. elokuuta 1913, sitten tulee Eino, syntynyt torstaina 2.marraskuuta 1916, ja minä olen syntynyt perjantaina 14. marraskuuta 1919. Olisin täyttänyt marraskuussa neljäkymmentäneljä 24 vuotta.

Paksu lompsa painaa takapuolta. Eilen oli yhtiöllä tilipäivä ja sen takia me istumme vähän vaikeassa asennossa. Olen yhtiön hinaajalla lämmittäjänä, Eino on sekamiehenä ja Niilo laivan konemestarina. Töitä saa painaa niin paljon kuin sielu sietää, on hyvät ajat ja puuta menee maailmalle. Ruusenleevi on hyvä yhtiö, vaikka joku muuta yrittää akiteerata. Tässä me istumme kravatit kaulassa yhtiön pienessä asunnossa, kaksi huonetta ja paneelit seinillä, mutta hyvinhän tähän on sovittu, ei sovi valittaa.

Yritämme olla totisina kuvassa, vaikka siskon poika yrittääkin tuolta oven raosta ilvehtiä ja meitä naurattaa. Keijo on mukava kaveri ja meillä on oikein hyvät välit, ostin sille tilipäivän kunniaksi pastilleja yhtiön kaupasta.

Päivä jolloin minä kuolen, on kaunis ja helteinen, ilma kuin morsian. Kaksikymmentä yli kolme aloitti ryssä hirveän keskityksen, ammuksia tuli kaatamalla. Tunnin kuluttua minua ei enää ole. Hengissä selvinneet joutuvat jättämään minut, en pääsekään heidän mukaan kotiin. Illalla venäläinen peittelee minut hietakehtoon niille sijoilleni.

Minut siunataan haudan lepoon Alatorniolla ilman mitään hautaan pantavaa ensimmäisen kerran heinäkuun lopussa neljäkymmentäneljä. Toisen kerran minut haudataan 19. päivä toukokuuta vuonna kaksituhatta kaksi.

Palaan kotiin viidenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen ja kyllä täytyy sanoa hiukan jännittävän. Ensimmäinen hautani löydettiin, minut kaivettiin ylös ja tuodaan kotiin.

Kotiin. Miten hyvältä se sana maistuukaan suussani, vaikka ei minulla enää kotia olekaan. Mutta onhan Keijo, joka kantaa minua kevyesti.