Nyt, kun olette lukeneet ja tutkineet sivuni, voisin kertoa kuka minä olen. (Tästä tulee pitkä tarina).
Olen Seppo Antero Oförsagd, syntynyt Torniossa 27.6.1955.
Koti
sijaitsi Pitkänkadun ja Uudenkadun kulmassa kiven heiton päässä kaikesta tärkeästä. 

Mennäänpä nyt Pitkänkadun ja Uudenkadun risteykseen menneeseen aikaan ja katsellaan ympärille. Pohjoiseen päin katsellessa ensin vasemmalla on siis mummolani ja samalla lapsuuden koti. Seuraavana näkyy Kantola, tuolloisen omistaja Frans Kantolan mukaan nimetty. Vanha talo, jossa muunmuassa valokuvaaja Björnillä on ollut kuvaamo. Seuraavana näkyy Suopanki Sairaalakadun kulmassa ja ihan Pitkänkadun päässä häämöttää monien rakennusten jälkeen Kanerva. Vastapäätä sitä joen puolella pyykkirannasta tänne päin näkyy oluttehtaan rakennuksia ja jonkun matkaa siitä tänne päin näkyy ruumishuone ja sairaalan isot männyt. Marttisen rakennukset Sairalakadun kulmassa näkyvät komeasti ja sitten ollaankin melkein takaisin lähtöpisteessä. Tuossa oikealla Marttisesta tännepäin on Piironen ja sen pihanperällä toinen Tornion yleisistä saunoista. Kotia vastapäätä on Wasastjernan talo, jonka pihassa sain poikasena elämäni sävärit, kun lääkärin kehitysvammainen tyttö paikasi pihan leikkimökin oven kiinni ja minulla oli saranan puolella sormi välissä.
Siihen loppui auvoinen aika muutenkin.
Alkoi tarhahelvetti ja sen jälkeen kouluhelvetti.

 

2. 

 

 

uudenkadun_puolelta.jpg

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

Meidän huusholli oli tuolla pohjoispäässä. Ukki ja mummu asuivat muuta osaa.
Kurkistetaan mummulan salin ikkunasta sisään ja katsotaan mitä näkyy.

Tämähän menee jännittäväksi.... 

 

3.

Lähdetäänpä välillä käymään toisenkin papan ja mummun luona Kuusiluodossa.
Aikakoneella se on helppoa. Mennään aikaan ennen sotia.

 

4.

En minä katsele menneisyyteen sen takia, että siellä olisi jotain parempaa. Ei siellä ollut mitään parempaa, nyt on kaikki paremmin. Siunattu teknologia on tullut ja tehnyt maailmasta tasavertaisemman ja rohkeamman. Ihmiset, tai osa meistä, ovat rimpuilleet irti vanhasta ikävästä ummehtuneesta vuosisataisesta alistavasta ja nöyryyttävästä pikkumaailmasta.
Haen vastauksia menneisyydestä.

 

5.

Toinen kaupungin yleisistä saunoista sijaitsi Uudenkadun ja Saarenpäänkadun kulmassa. Aineen sauna ja pesula oli punatiilinen outo rakennus ja sauna sisältä mustanpuhuva ja pikkuisen pelottava.
Vartuin siis kahden saunan välissä. Elin kahden tulen välissä. Joopajoo.

 

6.

Samaisen lääkäri Wasastjernan tervatun korkean lankkuaidan vierellä näin pikkupoikana jotain sellaista, mikä jätti minuun lähtemättömän jäljen.
Rakastunut nuoripari samanlaisissa kirjavissa villapuseroissa tuli kävellen Uuttakatua ja yllättäen he pysähtyivät ja alkoivat suudella toisiaan. Se oli jotain niin hämmentävää ja kaunistakin, että jäin viereen suu auki toljottamaan. Lopulta pari huomasi minut ja lopettivat. Rakastuneet nauroivat hampaat loistaen ja jatkoivat käsi kädessä iloisesti matkaa.

Muistan vielä tänäkin päivänä tapahtuman ja sen tuomat ajatukset. Sen että toisen ihmisen lähellä voi olla ja rakastaa. Tunsin kuinka paljon oli ladattuna tuohoon hetkeen. 

 

7.

Jäin heti kansakoulun ekalla jälki-istuntoon koulun aidalla kävelyn seurauksena. Menin  isojen poikien perässä aidalle, koska niiden trapetsilla taiteilu näytti jännittävältä. Halusin mukaan toimintaan, mutta se ei käynyt johtajaopettaja Sirviölle, joka määräsi koko revohkan jälkkäriin. Olin sokissa, koska en ymmärtänyt tehneeni mitään pahaa. Julma äijä halusi pistää minut ruotuun heti alussa ja onnistuikin. Minusta tuli pelokas oppilas, mutta toisaalta oli siitä se hyvä puoli, että opin entistä enemmän inhoamaan auktoriteetteja.
Ja se jatkuu yhä. 

Samainen Sirviö myi vuosia myöhemmin farkkuja putiikissaan Hallituskadulla. Kävin minäkin sovittamassa, mutta en muista löysikö Aimo minulle sopivia.  

 

8.

Mummolan rakennuksesta tuli mieleeni, että se sijaitsi ennen ja alunperin ihan toisessa paikkaa kaupungia. Hallituskadun ja Kauppakadun kulmasta rakennus siirrettiin joskus 1900-luvun alkupuolella Pitkänkadun ja Uudenkadun kulmatontille nro. 11.

 

9.

Taiteilija Lassilan maalauksessa näkyy mummulan takana ruskeasävyinen rakennus. Kossina sain seurata talon maalausta. Maalareina olivat Kantolan veljekset Matti ja Väinö. Seisoa toljotin vieressä ja olin mykistynyt. Pojat tekivät jotain sellaista mitä minä ikuisena kilttinä "älä vaan sotke itseäsi" poikana en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni. He maalasivat pensseleillään ensimmäisenä omat kätensä. Kastoivat pensseliä maalissa ja sutivat kätensä ylt`ympäriinsä ja selvästikin nauttivat tilanteesta. Matilla ja Väinöllä oli hauskaa.
Itse talon maaluksesta en muista sen enempää. Vain tämän, että joku voi tehdä jotain vastoin kaikkia äidin normeja.

 

 

10.

 

Palataanpa takaisin ja kurkataan mummulan senkin laatikkoon vielä kerran. Selityksiä voi löytyä moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen.

Tai ei tästä taida tulla hullua hurskaammaksi, mutta mutta .....

 

11.

 

Kävin äskettäin kotiseutuajelulla Olhavassa. Siellä sijaitsi muinoin Nybyn lasiruukki ja yhtenä työntekijänä oli esi-isäni Isaac Oförsagd, ammatiksi on asiakirjoissa merkitty smältare.  
Odotin löytäväni enemmän kuin löytyi. Vanha päärakennus on pystyssä ja navetta, mutta muu on mielikuvituksen varassa. Tässä on muutama kuva alueelta.
Uskokaa tai älkää, mutta vanhojen kaivelu on mukavaa.

 

12.

Vuonna 1962 meidän perhe muutti ulkomaille, Länsipohjankadulle Putaalle ns. Jokka-taloihin. Uusi ennenkokematon maailma avautui silmieni eteen ja tuntoon. Keskuslämmitys, vesi tuli ja meni, oli vessa ja siellä kylpyamme eli paatipunkka. Käsittämättömän hienoa ja mukavaa. Naapureiksi saatiin paljon muualta Suomesta tulleita perheitä. Kerin sukkatehdas toi uusia työntekijöitä ja eloa kaupunkiin. Ja lapsia oli paljon, joka huushollissa monta.
Oli ystävyyttä ja tappeluita, niin kuin pitääkin. Kansakoulu oli vieressä ja siellä aloitin toisen luokan asiaankuuluvine välituntinahinoineen. Uuden oppilaan piti löytää ja lunastaa paikkansa yhteisössä. Luotomäen sällit olivat kovia ja Hölmölän kahjot vielä kovempia. Tänään kun niitäkin muistelen, totean suurimmman osan olevan jo haudassa.

Iso juttu oli meillä puhelin, jota kävivät naapuritkin suurimmassa hädässä käyttämässä. Numero oli 937. Mummulassa siellä Pitkälläkadulla numero oli 100, eli siis sadas puhelin kaupungissa.

Olihan se jotain, mutta sata kertaa kovempi juttu oli meidän televisio. Maailmaa ei ole moni asia yhtäpaljon mullistanut kuin televisio. Jummijammi, siitä katsottiin kaikki, testikuvasta lähtien ja hartaasti. Toosan isä tilasi Helssingistä ja posti toi. Merkki oli Regent. Oulua katseltiin ja kuvan laatu taisi olla mitä oli, mutta ei se himmentänyt yhtään sitä käsittämättömän ihmeellistä televisiolähetystä. Koko maailma tuli kerralla meidän olohuoneeseen. Senkin muistan kuinka naapurin kakarat seisoivat ikkunan takana hangessa ja yrittivät katsella lähetystä. 

Koulusta piti iltapäivällä päästä ajoissa kotiin, että ehti katsomaan Ivanhoeta, Rin Tin Tiniä, Lassieta ja mitä niitä olikaan. Ja auta-armias jos joku jäi näkemättä, se oli maailmanloppu. Seuraavana päivänä koulussa kerrattiin asiat. Ja elämä oli taas oorningissa. Oli mukavaa elää siinä teeveen taikamaailmassa, siinä mikä on jo vuosia sitten on kadonnut.

En malta olla palaamatta vielä kerran Pitkällekadulle ja sinne saliin. Televisio tuotiin mummulaan jo silloin, kun Suomen televisio ei edes näkynyt paikkakunnalla. Ruotsia katseltiin ja ihmeteltiin. Muistan vieläkin Ruotsi television vanhan testikuvan ja kellon, mikä tuli näkyviin hetki ennen lähetyksen alkua. Minuuttiviisari liikkuu vieläkin hitaasti, mutta varmasti ja jännitys tiivistyy.

On tosiaan ollut onni saada olla kokemassa television tulo näille raukoille rajoille.

Olen tässä sekametelisotkussani jo kuusikymmentäluvun puolessa välissä, enään puuttuu neljä vuosikymmentä. Vau. Hienoa. 

 

 

13.  

Olen usein ihmetellyt sitä, että miten joku voi muistella entistä opettajaansa lämmöllä tai muuten vain mielikseen. Minä ei löydä niistä mitään hyvää, paitsi yhdestä. Tai en hyvää, vaan mielenkiintoista. Se yksi on tai oli Putaan kansakoulun, siis sen mihin menin toiselle luokalle, opettaja Mikko Karinen. Mies oli hyvä kävelemään käsillään ja tarinan kertoja. Lukujärjestykseen oli merkitty muistaakseni sellainen kuin yhteistunti tai jotain ja niillä tunneilla opettaja kertoi jännittäviä tarinoita. Hän kertoi lukemiaan lasten ja nuorten kirjoja, joista yksi oli Ollin oppivuodet. Mies oli hyvä kertoja ja kuuntelin tarkasti ja lumoutuneena tarinoiden etenemistä.

Vuosia myöhemmin päätin lukea itsekin kyseisen Ollin oppivuodet, koska kokemus oli ollut niin vahva. Luin ja järkytyin. Kirjassa ei ollut ensimmäistäkään sellaista kohtaa tai tapahtumaa, jonka olin kuullut opettaja Karisen suusta.
Mies oli totaalisesti fuskannut, mutta taidolla. Hienoa. Tuollaisen pitää opettajan olla. 

Vaikka olisihan minun jo silloin koulussa pitänyt tajuta, ettei kaikki ole kohdallaan. Opettaja nimittäin pyysi meitä piirtämään kuvan kertomansa kirjan jostain erityisesti mieleen jääneestä tapahtumasta. Minä poika tein työtä käskettyä ja esittelin piirrokseni opettajalle. Mies katseli kuvaa ja selvästikin ihmetteli. Sain kerrottua, että tämä on kohta siitä ja siitä kun Olli oli tosi pulassa, mutta neuvokkuudellaan hoitaa homman.
Mies varmaan pohti, että tuolla pojalla ole kaikki kohdallaan. Ei kai hän nyt tuommoista potaskaa ole puhunut. 

Harmi ettei naapurissa sijainneessa oppikoulussa, minne jouduin, ollut vastaavia tarinan kertojia, oli vain masentavia varjoja.

 

14.

 

Oppikouluun pääsi viimeisenä ja ulos. Viidennelle jäin kolmannen kerran ja sanoin  näkemiin.

Jokin aika sitten luin sanomalehdestä muistokirjoituksen eräästä entisestä opettajastani. Ikävä ihminen meni hyvillä papereilla yläkertaan.

Tämä sama ihminen oli oraakkeli. Se tiesi mitä meistä kolleista tulee isona, eli ei mitään. Me päädymme hänen asteikkonsa alimpaan ammattiin, Tukkuliike Husan ovimiehen apulaisiksi. 
Täytyy sanoa Einon olleen oikeassa ja samoin toisen Einon. Tuppurainen kävi erään kerran meidät nuoret tulevaisuuden ja isänmaan toivot läpi ja totesi minun kohdalla, että toivoton tapaus. 

Ei voi näin jälkeen päin kuin kiittää kaikkia opettajia kannustuksesta ja ymmärryksestä.

 

15.

Katsonpa välillä netistä mikä on selitys ongelmiini, koska ja todennäköisesti syy on ei opettajissa vaan itsessäni, tietysti. Oi netti netti, tuo viisauden lipas.
Hakusanaksi persoonallisuushäiriöt ja  kohta valkenee. Sekunnissa lista on valmis. Ja voi mahoton. Olenko minä epäluuloinen persoona, eristäytyvä, epäsosiaalinen, tunne-elämältään Epävakaa, Huomionhakuinen, Vaativa, Estynyt, Riippuvainen persoona vai löydänkö itseni ryhmästä Muut määritellyt persoonallisuushäiriöt, Sekamuotoiset ja muut persoonallisuushäiriöt vai Pitkäaikaiset persoonallisuuden muutokset. Huh huh.

Tämähän on kuin lukisi lääkärikirjaa ja toteaisi joka sairauden kohdalla kaiken täsmäävän. Näin se kuitenkin on, jokaisesta kohdasta löytyy jotain, mutta mikä avuksi. Ei kai tässä muu auta kuin tunnustaa kaikki ja todeta olevansa toivoton tapaus. Sori Einot.

Vaikka pikkuisen jää kaihertamaan, kun ei saa tai kannata etsiä syyllisiä muualta kuin itsestä. Taidanpa sittenkin kaivautua vanhoihin asemiin ja puolustautua. 
Ei kai minun tarvitse uskoa kaikenmaailman Helsingin viisaita.

 

16.

 

Tämä tarina poukkoilee, mutta mitä siitä. Tässä historian pläjäys suvusta, vaimoni isoisästä. Tutkin Juho Niskasen amerikansiirtolaisuuden vaiheita ja yllätyin miten suuri mielenkiinto amerikkalaisilla on Titanic-laivan kohtaloon ja sen matkustajiin. Monet hienot ja mielenkiintoiset sivut internetissä ja keskustelupalstat kertovat sen, että asiaa ei ole todellakaan unohdettu. Tuntuu oudolta, että ventovieraat ihmiset pohtivat ja tutkivat yhä tapahtumien kulkua laivalla ja selvinneiden ihmisten myöhempiä kohtaloita. Hyvä esimerkki amerikkalaisesta tavasta hyödyntää asiaa, on Kalifornialaisen Gazaderon kaupungin kotisivu, missä se mainostaa Titanic-matkustaja Juha Niskäsen asuneen ja kuolleen paikkakunnalla.

 

gazadero2.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katsoin tietysti myös Titanic-elokuvan ja onhan selvä, että elokuva on lisännyt mielenkiintoa asiaan. Laivasta ja matkustajista on tullut entistä myyttisempiä.

 

17.

 

Ja nyt siirrytään takaisin kuusikymmentäluvun puoleen väliin ja Jokkataloihin. Kotimme keittiössä näyteltiin tämän elämäni näytelmän avainkohtaus. Tulin ulkoa sisään ja keittiöön, missä äiti oli kotiäidin askareissa, ehkäpä lihakeiton teossa, en muista. Olin joutunut alakynteen pihalla välien selvittelyssä, saanut siipeeni ja valitin tästä äidille, lohtua saadakseni. Äiti sanoi minulle ykskantaan, että mitä sinä tänne tulet siitä kertomaan.

Sillä hetkellä tajusin, että minun on selvittävä yksin, apua ei tule. Kovoin itseni ja en ole sen jälkeen koskaan kertonut mitään kodin ulkopuolen tapahtumista.

 

 jokankeitti.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

18.

 

Ensimmäinen järisyttävä elokuvakokemus on vuodelta 1962. Kävimme kansakoulusta koko meidän ekaluokka katsomassa Tökärillä Seitsemän veljestä.
Se oli vanha leffa vuodelta 1939. Se missä Edwin tutusti työntää leukaa eteen, niin että hirvittää. Mutta ei se ollut se mikä jäi siitä mieleen, vaan saapasnahkatorni ja lusiferus. Jösses, että minä pelkäsin katsoa. Jäi todella mieleen se elokuvissa käynti. En tiedä oliko se nyt ihan lastenelokuva, mutta jos Sirviön Aimo oli niin päättänyt.

Muuten kävin Tökärillä katsomassa tietysti piirrettyjä, Pekka ja Pätkää ja varmaan Tarzaneita, Chaplinia. Yksin en tietenkään, vaan jonkun isomman kanssa.

Toinen elokuvateatteri oli VPK:lla. Sieltä en muista mitään yhtä järisyttävää.

 

19.

Paitsi sen, että sain erään kerran VPK:n kulmilla nokkaani.
Asuttiin silloin vielä Uudellakadulla ja eräänä päivänä naapuritaloon muutti uusi perhe ja yhdellä niiden pojista oli nimenä Jaakko. Vanhempi minua ja isompi, enkä minä tajunnut sitä. Ainahan se oli, kun tuli uusi tyyppi kulmille, niin siinä haettiin heti kuka on kuka. Minä kolkuttelin rajoja, kaivoin verta nenästä. Oma piha oli hyvä turvapaikka, minne pääsi aina karkuun ja sieltä aidan raosta usein ilkuin jaskapaskaa. Ei olisi pitänyt.

Kerran lähdin varomattomasti katsomaan elokuvien ulkomainoksia ja törmäsin pahaa aavistamatta Jaskaan. Pakoon ei päässyt ja Jaska leipoi minuun vähän nöyryyttä. Oppihan sitä joksikin aikaa vähän varovaisemmaksi.

 

20.

 

Juttu taitaa olla niin, että en pääse perille koskaan. Olen juuttunut menneeseen, vaikka en kuitenkaan pysty oikeasti käsittelemään vaikeita asioita. Olen vellihousu.

Okei. Käyn nopeasti läpi tulevat tärkeimmät. Oppikoulu oli perseestä, rippikoulu joutava, autokoulu oli ainoa merkittävä koulu. Pätkätöissä. Armeija perseestä, samoin suurinosa tulevista töistä. Ei mitään sellaista, mistä oli haaveillut. Paska pikkukaupunki.

Sellaisen neuvon voisin antaa nuorille, jos joku kysyisi, että älkää ihmeessä jääkö pikkupaikkoihin. Ja eiväthän ne jääkkään.   

  

 21.

Rippikoulusta muistan hauskan vakavan jutun Eerosta. Leiririppikoulu pidettiin Antinsaaressa ja kesti kaksi viikkoa(?). Asuin Eero H:n kanssa samassa teltassa. Eero oli vanha mies jo nuorena.
Leiri läheni loppuaan ja Eeron tuska alkoi hiukan hellittää. Pois pääsy sytytti toivon kipinän hänen silmissään ja Eero alkoi maalailla tulevaisuuden kuvia. Hän kertoili kuinka, kunhan täältä pääsee, lähtee tutun puron varrelle laittamaan Harrilautaa veteen ja nauttimaan elämästä, eikä koskaan enää kusekkaan tänne päin.
Kuuntelin mielelläni Eeron maalailua ja näin melkein itsenikin ihanan joen varrella mukavissa hommissa kaukana pahasta maailmasta. Toisaalta hiukan ihmettelin ja itsekseni huvituinkin miehen puheista. Rippikoulu tuskin sentään niin paha paikka oli, olihan siellä kivoja tyttöjä, onneksi. Taisinpa siinä ajatella tulevaa armeijan reissua ja muutakin ankaraa elämässä eteen tulevaa. Eerosta en sen jälkeen ole kuullut mitään, enkä tiedä miten on elämä kohdellut. Jäikö mies puron varteen loppuelämäkseen?

 

22.

 Löysin vanhan valokuvan vuodelta 1959.

polkuauto2.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Säpsähdin, kun näin polkuautoni väreissä ja kolmirattaisen myös. Auto oli punainen, muistan sen, mutta kolmirattaisen väriä en muistanut. Olen katsellut usein vanhoja mustavalkokuvia, mutta tämä on jotain muuta. Lapsuuteni on saanut värin.
Auto on isän tekemä alusta loppuun, toisesta en tiedä, mutta voisi hyvinkin olla, sillä meidän isä oli ja on taitava käsistään. Eikä tuohon aikaan mitään kaupasta ostettu, kaikki tehtiin itse mikä suinkin pystyttiin, ainakin meidän isä teki. Voisin joskus kertoa, mitä kaikkea meidän isä on tehnyt perheelle. Lista on pitkä, eikä se aina tuntunut hyvältä isä itsetekemä, kun muilla oli jo kaupasta ostettuja.
En ole kuvassa, enkä tiedä miksi en ole kuvassa. Serkkuni ränkkäävät kalustoani pilalle, niin kuin aina ovat tehneet. Minulta tuskin kysyttiin saako kalustooni koskea ja jos yritin jotain ilmaista, minulle toden näköisesti sanottiin, että antaisit nyt muidenkin leikkiä niillä, ei ne siitä rikki mene. Minä tietysti annoin kilttinä poikana, koska olin aina antanut ja yhäkin annan. 
Pitkäkatu 6:n kuistin portailla seisovat ukki ja mummu, täti, eno ja vaimonsa. Punapuseroinen on Kosken poika naapurista. 
Tuolla kolmirattaisella ajoin ympäri Suensaarta, kunhan vain pääsin karkaamaan pihasta. Olin tutkimusmatkailija ja kun sain pyörän reviirini laajeni entisestään. Pikkukaupungin liikenne oli tuolloin rauhallista ja sain varmaan turvallisesti polkea matkoillani. Yleensä, kun olin kadonnut, minua lähdettiin hakemaan rautatieasemalta joen toiselta puolen. Toden näköisesti istuin asemalla ja katselin junia. Minulla on joitain muistikuvia siitä, kun poljen Hannulan sillalla.
Eräs on aika erikoinen. Muistan seuranneeni erään miehen toimia keskellä siltaa. Hän tuli autolla ja pysäytti sen keskelle siltaa. Nousi autosta, avasi peräloosterin ja otti sieltä pitkän aseen ja heitti sen jokeen. Ehkä useammankin, mistä en ole kuitenkaan ihan varma.
Oma autoni ja kolmirattainen ovat toden näköisesti kaatopaikalla, joten rauha niiden sieluille. Muistan teidät ikuisesti.

 

 

23.

 

 

Sarjakuvia luin ja lehtiä oli hyvä kokoelma. En muuta lukenutkaan kuin sarjiksia, koska vain niitä ymmärsin. Koulukirjoja oli turha lukea, koska heprea oli jo silloin vaikeaa ja ajatukset muutenkin juoksivat heti pois. Sain silloin tällöin jonkun lantin mummuloista ja sijoitin rahat lehtiin. Jos oikein muistan, niin Viidakko maksoi Rautatiekioskissa 50 penniä. En ole varma, mutta tuskin kovin paljon kuitenkaan. Minulla oli ilmeinen kyky häivyttää kaikki muu ympäriltä ja siirtyä sarjakuvien maailmaan. Kumma kyllä aikuisena en ole ollut erityisemmin kiinnostunut sarjakuvista, paitsi kerran, kun sain idean vaalimainokseeni Mustanaamiosta.

 

24.

 

Jäin vielä muistelemaan noita sarjakuvaan liittyviä muistoja ja muistinkin. Muisto liittyy Seurassa julkaistuun Pupu Pirteään.
Putaan kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla oli oppitunti ja opettaja, Karisen Mikko, olenhan kertonut miehestä jo aiemmin, piirsi taululle kuvion ja kysyi mikä tämä on.
Kukaan muu ei viitannut kuin meikä ja Mike tietysti antoi minun vastata.

-         Dollarin kuva!
-         Oikein. Mistä tiesit?
-         Pupu Pirteässä oli samanlainen.

Samassa koko poikasakki luokassa räjähti nauruun. Pupu Pirteässä! Hah hah hah.
Ja minä karahdin punaiseksi ja tunsin nollanneeni itseni täydellisesti.
Pupu Pirteäää haha haha hhhaaah, hirnuivat jätkät, kunnes Mike komensi sakin hiljaiseksi ja sanoi myös lukevansa Pupu Pirteää.
Tämän episodin jälkeen varoin visusti nolaamasta itseäni kertomalla totuuksia, kuten sellaisia, että luen lapsellisia sarjakuvia.

 

25.

 

kirkonmki3b1.jpg

 

Matti Poutavaaran kirjassa Lappi Keskiyön auringon maa vuodelta 1953 on ilmakuva Alatornion Kirkonmäeltä. Nuoli osoittaa mummolan paikan mäen takana, missä asuivat Väinö-pappa ja Alma-mummu eli Kirkon-pappa ja Kirkon-mummu, niin kuin me heitä nimitimme.

Kuvasta ei ikäväkseen saa sitä vaikutelmaa, että kyseessä on todellakin suhteellisen korkea mäki Alatornion kirkosta etelään päin.
Kuva tuo minulle mieleen lapsuuden ajan viisikymmentäluvun lopulta kuusikymmentäluvulle. Maisema ja miljöö sai säilyä pitkään entisellään, kunnes yhteiskunnan vaurastuminen pilasi sen. Tyylittömät ihmiset rakensivat kunnan suosiollisella luvalla tyylittömiä taloja mäen täyteen ja se oli hienon idyllin loppu.
Kirjan kuva Kirkonmäestä on täynnä muistoja ja kadonneen ajan herkkää tunnelmaa. Lapsuudessa paistoi oikeasti aina aurinko, kesä tuoksui ja mummulassa oli hyvä olla.

 

 

26..............................