hyltytlogo.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

Päämies.

Esko-Juhani.

Pillari.

Jouluksi.

Pukki.

Ösm.

Jopi.

Jartsa.

Aina tiellä.

Kurssi.

Nicolae.

Pisi.

Usko.

Hiltunen.

Olenius.

Ossi.

Lantto.

Kunnari.

Linna.

Irja.

Viiret.

Valde.

Muutto.

Lanko.

Ilppo.

Mahatma.

Taija.

Rantaniemi.

Sex.

Postimies.

Tuppurainen.

Manninen.

Jorma.

Rainer.

Surströmming.

 

 

 

PÄÄMIES.

 

Minä olen paha ihminen. Olen tehnyt jotain sellaista mitä ei pitäisi. Ihmisen pitäisi muistaa paikkansa yhteiskunnassa ja kaikessa. Minä en muistanut.

Kaikki alkoi vuosia sitten. Palvelin koko työikäni rajavartijana Lapissa. Menin laitoksen palvelukseen armeijan jälkeen ja sille polulle jäin. Nyt olen eläkkeellä ja kaikki on ohi.

Olin kova hiihtämään. Kestin väsymättä ja hikoamatta hirveitä matkoja.

Meillä oli joka keväinen komennus eräälle tunturijärvelle. Palvelimme siellä päämiestä.

Presidentti saapui aina helikopterilla suoraan mökin pihaan. Tuli koneesta ulos ja kätteli kaikki everstiä suuremmat herrat. Seuraavaksi hän meni mökin taakse virtsalle, tuli kohta takaisin ja kätteli meidät loput.

Ajatukseni viipyivät pitkään päämiehen kourassa, kun olin sitä puristanut.

Olin määrätty seurueen kokiksi harrastuneisuuteni vuoksi.

Tämä sama kaava toistui joka vuosi. Minua alkoi loppuajasta tympiä tuollainen mielenosoittelu ja päätin, että kansan mies saa maistaa omaa lääkettä. Oppii olemaan.

Iltakahviin sulatettavan lumen hain mökin takaa ja keitin kahvit.

Presidentti kehui kahvia erityisen hyväksi ja kyseli kuka on mahtanut keittää. Minut haettiin sisään ja seisotettiin koko seurueen edessä muutama minuutti. Seisoin asennossa kuin Svejk muinoin. Minulle luvattiin jopa ylennys tai ainakin pitkää uraa.

Vuosia myöhemmin, kun mies oli jo huonokuntoinen dementikko, aloin yksinäisyydessäni pohtia menneitä ja säikähdin. Tajusin, että minun kahvini sai kaiken tuon aikaan, oli alku suurelle muutokselle.

Presidentti kuoli ja minä jäin elämään syyllisyyden taakan alle. Kyseessähän oli kuitenkin vain yksinkertaisen ihmisen pieni viaton kannanotto.

 

 

 

 

 

 

 

 

ESKO-JUHANI.

 

Esko-Juhani kärvistelee pakkasessa äänestyspaikan läheisyydessä. Mittari näyttää miinus neljääkymmentä ja isoa miestä palelee. Pikkukengät steppaavat Taanilan jaloissa ja kädet heiluvat. Ehdokas ottaa povitaskusta litteän ja pitkät siitä. Henki höyryää.

Valot loistavat koulun ikkunoista. Ihmishahmoja liikkuu sisällä kuin valssia tanssien. Savu nousee piipusta kohtisuoraan.

Pakkanen paukahtaa ja Taanila säikähtää. Metsä olisi vielä pahempi paikka, mutta onneksi tuli lähdettyä politiikkaan mukaan. Kehuivat, että siellä on pystyvälle aina tilaa. Politiikka on sinnikkojen hommaa, ei siellä vellihousut pärjää, äijät lisäsivät löylyä, koska tiesivät yllytyshulluksi pörröksi.

Kello lyö kahdeksan ja äänestyspaikka suljetaan. Taanilan ohi ei ole kolmeen tuntiin mennyt ainuttakaan ihmistä. Hänellä on jakamatta aanelosia paljon, kolmesataa kaksipuolista täynnä väkevää asiaa. Edelliset kolmesataa hän oli pakotettu polttamaan pienessä nuotiossa lämmitelläkseen. Paloivat iloisella liekillä niin kuin aatekin, mutta pian oli taas kylmä. Ehdokas hyppii ja puhaltelee sormiinsa, sillä hanskat ja lakki jäivät linja-autoon.

Punaisen solmion hän on käärinyt päänsä ympärille, että edes hiukan lämmittäisi.

Nyt valot sammuivat koululla ja hetken kuluttua tulevat toimitsijat. Vaalit ovat ohi ja se näkyy tyytyväisyytenä niiden kasvoilta. Jokainen on puettu lämpimästi, paksut turkit, päähineet ja kintaat suojaamassa ankaralta purevalta pakkaselta.

Taanila seisoo pimeällä pihalla ja tuntee nenäänsä ohi kulkeneen seurueen jälkeensä jättämän miedon ihanan tuoksun. Puheenjohtajan kuubalaisen sikarin savu leijuu äänestyspaikan pihassa pitkään. Se etsii Taanilan nenän ja vie hänet kuuman kosteaan Havannan yöhön.

 

 

 

 

 

 

PILLARI.

 

Igorin uusi telapuskukone käydä puksuttaa keskellä suurta nevaa.

Rannaton pakkasen panema suo oli ajokelpoinen suurelle koneelle, jonka keulaan on maalattu punainen tähti omistajan merkiksi.

Mies on auran lisäksi vetänyt perässään pientä työmaakoppia. Sisällä on lavitsa ja kamiina. Polttopuita ja evästä riittävästi komennukselle, jonka kestoa ei tiedä kukaan.

Määräyksenä on aurata kuivatusojaa sata kilometriä.

Igor sytyttää tulen kamiinaan ja oikaisee laverille. Huomenna hän aloittaisi aurauksen.

Aurinko pilkottaa horisontissa näreiden takana miehen kävellessä tarpeilleen kopin taakse. Pakkanen on kiristynyt. Kone käy edelleen samalla sävelellä.

On muistettava lisätä polttoainetta, ettei tarvitse mennä kylmään hyttiin palelemaan, mies tuumii.

Igor ottaa lämmikkeeksi ryypyt ja mieliala kohoaa. Nyt ei tunnu yhtään siltä, että kannattaisi lähteä ajoon. Ehtiihän sinne huomennakin.

Viikkoa myöhemmin Igor huomaa koneen painuneen hiukan alaspäin, suo on ilmeisesti alkanut sulaa sen alla. Mies ei huolestu, sillä kone on selvästikin painunut suorassa. Kyllä sen ajamalla saa ylös maanantaina, jolloin aloitan tämän suuren savotan.

Perjantaina Igoria vaivaa jokin outo tunne. Hän on käynyt kopin takana ja takaisin palatessaan ei ensin huomaa mitään erikoista. Vasta sisällä pitkään mietittyään mies tajuaa koneen kadonneen.

Uusi telapuskukoneeni on varastettu, parkaisee Igor ja ryntää ulos.

Lumeton kohta suolla pulpahtelee ja röyhtäilee viimeisiään, kuin äidin tattaripuuro. Suo on nielaissut Igorin lämpimän koneen sisuksiinsa ja jättänyt miehen yksikseen työmaalle.

Igor katselee hetken sulaa, kohauttaa olkapäitään, kääntyy ja palaa lämpimään koppiin.

Keväällä sitten joskus mies ajattelee kävelevänsä kotiin.

 

 

 

 

JOULUKSI.

 

Onni ajoi Jawallaan juovusinspiraatiossa viisikymmentäluvulla Sallasta vanhaa kiskotonta ratapenkkaa Neuvostoliittoon. Oli ajatellut katsella paikkoja, mutta mies otettiin heti raja ylitettyään kiinni ja vietiin kuulusteluihin. Onni tuomittiin vakoilusta kolmeksikymmeneksi vuodeksi työleirille.

Joulukuussa 1986 Onni palaa yksi hammas suussaan. Kylälle ilmestyy outo huonosti suomea puhuva laiha mies, joka katselee ympärilleen kuin jotain etsien.

Isän sodan jälkeen huonoista aineista rakentama puolitoistakerroksinen talo löytyy ja Onnilta vierii kyynel poskelle ja siitä huopatossun kärkeen, jäätyen timantiksi.

Valo ikkunassa kutsuu kotiin ja Onni melkein lentää sisään.

ÄITI!

Talo on tyhjä, kukaan ei ole vastaanottamassa kotiin palaajaa. Tuttu ummehtunut haju herkistää Onnin. Hän aavistaa, etteivät isä ja äiti voi olla kaukana.

Onni lysähtää viininpunaiseen keinonahkasohvaan ja antaa vuosien virrata pään läpi. Siinä menevät vittumaiset opettajat, selkäsaunat, luistamattomat sukset, kaikki häpeät ja nolatuksi tulemiset. Parasta oli voiman tunto nousuhumalassa ennen tansseja ja äidin leipoma pulla.

"Kotini ompi linnani" ristipistotaulu on yhä entisellä paikallaan huoneen perällä, sen vieressä lehdestä leikattu Kekkosen kuolinilmoitus.

Tähdet tuikkivat kilpaa Onnille, hänen taivaltaessa kirkolle etsimään isää ja äitiä. Joulun valot loistavat ikkunoissa ja Onni muistaa ihanat lapsuuden joulut, riisipuuron, kuusen, sammuneen isän ja Musta-Pekka -kortit.

Nälkä kurnii suolessa ja baarin neonvalo vetää puoleensa. Sisällä Onnin ajatus kirkastuu. Kaikki onkin ennallaan, täältä hän lähti aivan äsken, vai lähtikö ollenkaan, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.

Onni! Sinä tulit takaisin kotiin.

Isä! Kotiin! Onnin alahuuli väpättää.
Tule tänne istumaan. Minä haen sinulle juotavaa ja sitten kerrot kaiken. Yhdeksännen jälkeen Onni itkee äitiä ja menetettyä elämää.

Sinä tapoit äidin!

Rauhoitu Onni. Kaikki on hyvin. Onhan meillä toisemme ja katto pään päällä, kunhan elellään. Onko sinulla nälkä? Minä käyn tilaamassa sinulle jouluaterian. Kinkkuahan sinä olisit lapsena syönyt vaikka kuinka, muistatko?

Äiti kuihtui katoamisesi jälkeen, se ei olisi halunnut antaa ainokaista poikaansa. Sinä olit ainoa toivo täällä jumalan hylkäämässä kolkassa ja minäkin toivoin sinusta miestä, mutta tuollaisen sain.

Baariapulainen tuo kaalisoppaa lautasellisen, muuta ei kuulemma löytynyt tähän hätään.

Isä naurahtaa ja Onnin päässä sumenee. Saatana pilkkaa.

Vanhan Vaasan keskusradiossa pappi puhuu joulun sanomasta, Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan ainoasta pojasta. Onni tuijottaa sellin peräseinän ristipistotaulua, käsittämättä oikein elämän tarkoitusta, sitä minkä takia hänet on tänne maailmaan luotu.

 

 

 

 

 

 

JOULUPUKKI.

 

Bobo Kofi on pukkipalvelun uusin tulokas. Bobo on musta kuin kairan taivas.

Bobo on laskenut, että hän tienaa tänä jouluna viisisataa. Viisikymppiä ja viisitoista minuuttia, kaikki puhtaana käteen. Sillä rahalla saa kotimaassa ihmeitä aikaan.

Bobo on miettinyt, että hän lähtee takaisin kotimaahan ja vie tämän mainion bisnesidean mennessään. Kotona kukaan ei ole kuullutkaan joulupukista ja joulusta, joten siellä odottaa kultakaivos. Ensin ehtinyt korjaa sadon.

Bobo pukee pukin asun ylleen ja kuuntelee pomon ohjeet. Ne ovat yksinkertaiset, eli tuossa on lista paikoista ja ala mennä.

Ulkona sataa vettä.

Ensimmäisessä paikassa lapset vetävät Bobo-pukin naamarin pois. Joululaulu loppuu kuin leikaten. Järkyttynyt perhe halvaantuu paikalleen. Haudan hiljaisuudessa kuuluu vain neulasten varinaa.

Bobo nousee ja lähtee. Ulko-ovi kolahtaa merkiksi.

Jäljelle jää vain märkä läiskä talon parhaaseen tuoliin.

 

 

 

 

 

 

ÖSM.

 

Karl Ösm vetää lippaan, niin että tuntuu. Isompi herra tulee linjaa pitkin kummallisessa etunojassa pussihousun lahkeet heiluen.

Tuolla paikalla on kuollut moni, pohtii Karl ja pitää edelleen lipassa.

Luoti lähtee kaukaa ja menee sisään herran yläkerran kamariin, niin että mäiskähtää. Järki vähäinen virtaa isommasta reiästä hiekkaan. Ösm laskee kätensä alas.

 "Että semmoista".

Karl Ösm menee korsuun ja keittää kahvit. Miehet kysyvät mitä tehdään sille herralle. Ösm sanoo ensin kirjoittavansa muutaman sanan omaisille.

Sankari tulee otsikoksi, muuta ei tulekaan mieleen. Karl Ösm haluaisi vaihtaa otsikkoa, mutta ei ehdi. Iso paukku tulee korsun katosta sisään ja jäi suutariksi kaminan paikalle. Siinä se törröttää, savuaa ja huokuu kuin astmaatikko.

Ösm ottaa, sydämen rauhoituttua, vanhan sanomalehden repusta ja lähtee riulle. Alkaa tulla ja löysää.

Kuusten keskellä istuessaan Ösm lueskelee lehdestä otsikot ja kuolinilmoitukset, etsien parempaa sanaa kuvaamaan sotasankaria. Sankari pitää sittenkin säästää pahan päivän varalle jollekin sankarille. Toveri ei käy, eikä Urho.

Ösm repii Ulkomaan uutiset -sivulta sopivat palat istunnon lopuksi.

Karl menee korsuun ja oikaisee itsensä laverille. Parhaat ajatukset syntyvät makuulla tai oikeastaan saunassa, mutta ei viitsi alkaa tämän takia lämmittämään. Säästetään sekin.

Miehet purkavat suutarin ja tekevät siitä uuden kamiinan. Paksukylkinen laitos, hidas lämpenemään, mutta pitää lämmön pitkään. Varaava kamiinamalli syntyy sodassa kuin itsestään, koska se on luovuutta ruokkivaa aikaa.

Karl Ösm kirjoittaa: "Hyvät jälkeen jääneet. Äsken sattui peruuttamattomia. Teille niin rakas herra käveli pää pystyssä täällä sodassa, niin kuin siellä siviilissäkin.

Hieno mies kaatui suorilta jaloilta, kuten hienon herran kuuluukin. Hän ei kumarrellut huonompiaan. Osanotto ja pitkää ikää. KÖ ja toverit."

Ösm laittaa paperin kuoreen ja vie postilaatikkoon.

Palatessa kersantti Ösm pohtii kirjailijan uraa, sitten syvän rauhan aikana siviilissä.

 

 

 

 

 

JOPI.

 

Jopi Kilppo makaa haudassa ja odottaa noutajaa. Iso kivi kasvoilla painaa tympeästi. Siitä jää ikävä jälki kauniiseen ihoon. Sora tuoksuu kostealle syksylle. Jossain kaukana kitisee kuiva telaketju. Salamasota pyyhkii pitkin maan kantta.

Joku juoksee yli. Isot saappaat holkkasevat kevyellä miehellä. Rakko kantapäässä ei haittaa. Ylijuossut ei pysähdy pohtimaan asioita, koska on kiireiset ajat käsillä.

Luoti etsii iso saappaista miestä niin kauan, että löytää. Koulutettu luoti ei luovuta, vaan hakee ja hakee, kunnes löytää. Sillä on sellainen kontrahti lähettäjän kanssa, että takaisin ei ole tulemista, jos ei tule tulosta. Sota on tulosvastuullista aikaa.

Jopi kuulee kun sattuu ihmiseen. Sen oppii kuulemaan, kun saa rauhassa maata ja opetella. Nyt osui. Luoti osasi tehtävänsä. Se meni takaraivosta sisään ja tuli otsasta ulos mukanaan kaikki liian isosaappaisen miehen yksinkertaiset ajatukset. Viisaita siellä ei koskaan ollutkaan, mikäli oli uskominen kansakoulun opettajaa ja niihin sanoihin luotetaan.

Mies tuiskahtaa naamalleen kanervikkoon tuntematta mitään. Yks kaks lähti isosaappainen taivaaseen. 

Mies haudataan hätäisesti isommitta puheitta. Salamasota painaa päälle ja toimet ovat sen mukaiset. Hautaaja merkkaa paikan muistiinsa ja juoksee.

Jopi Kilppo kysyy miehen kuulumisia. Saa kysyä useamman kerran, ennen kuin vastaus saapuu. Isosaappainen ei ensi alkuun ymmärrä missä on ja mikä ääni kuuluu. Hetken mietittyään hän arvelee olevansa kai kuollut ja haudattuna puolukkamättään alle.

Mies on todella pettynyt itseensä. Hän olisi halunnut olla enemmän, parempi kaikessa. Kotiin olisi ollut hienoa palata elävänä juhlittuna sankarina. Sodan mies luuli tarjoavan mahdollisuuden lunastaa paikka ihmisten silmissä.

Koko tähänastinen elämä oli ollut yhtä taistelua kurjuutta vastaan.

Isosaappainen mies on nyt varma siitä, että jollakin on jotain häntä vastaan. Ei tällaista kohtaloa voi muuten käsittää. Hän on mielestään ollut hyvä ihminen kaikille, aina mielin kielin.

Jopi lohduttaa uutta vainajaa toteamalla, että vielä heidät löydetään ja viedään kotiin riemusaatossa. Juhlitaan sitten viimeisinä sankareina, kohotetaan ikuisiksi tähdiksi.

On vain odotettava rauhassa, sillä siihen voi mennä koko ihmisen ikä.

 

 

 

   

 

JARTSA.

  

Isoisä toi sodasta tuliaisina Pervitiiniä. Kilo tolkulla sitä oli, mutta nyt on kaikki mennyt parempiin suihin. Ensin sivakoi isoisä, sitten isä ja lopuksi minä, kolme polvea mestarihiihtäjiä, mutta nyt ei maistu enää hiihto, ajatuskin tympäisee.

Isoisä kolusi kaikki kisat sodan jälkeen ja rakensi tuotolla talon korpeen. Harjoitusmaastot olisivat olleet vieressä, mutta ei tarvinnut harjoitella, koska Saksassa oli jo aiemmin mietitty asiat valmiiksi. 

Vintin täytteissä lepäsi Aarrearkku. Sieltä haettiin avaimet, kun kisoissa oli odotettavissa paremmat palkinnot. Pyttyjen takia ei juuri viitsinyt lähteä.

Isä hiihti viisi- ja kuusikymmentäluvuilla Suomen mestariksi lukuisia kertoja ja muut päälle.

Meillä oli luultavasti läänin ensimmäinen televisiokin. Katseltiin Ruotsin kanavaa, koska kotimainen näkyi vasta etelässä. Merkkiä en muista, mutta ajan muutoksen muistan. Se oli rajua.

Itse aloitin kilpailemisen, kun arkun pohja melkein paistoi. Parasta ennen - päivämäärää ei silloin tutkittu, määrää lisättiin, jos tuntui aromi karanneen. Vaikuttava aine oli kuitenkin taattua saksalaista.

Ensin muutamat Hippo-hiihdot, sitten nuorten mestaruuksia ja lopuksi Suomen mestaruuksia joka vuosi, jos ei sattunut flunssa iskemään.

Kerran pohjanmaan mies mutisi armottomasti, kun jäi toiseksi. Hiihti lopuksi suoraan saunaan. Iso mies ja leikistä suuttui. 

Arkku tyhjeni ja minä lopetin. Aika alkoi muuttua muutenkin tosikommaksi ja palkintoja joka paikka niin täynnä, että olisi vaatinut jo hiihtomuseon rakentamisen.

 

 

 

 

                                                                                      

 

AINA TIELLÄ.

 

 

Aimo sai moukarin päähänsä koulun pihassa vuosia sitten, mutta ei hän kuollut, muuttui vain. Sairaalasta tultuaan Aimo puhui alkuräjähdyksestä ja kosmisesta säteilystä. Pojan isää hävetti ja aina kohdalle sattuessa Aimo sai korvatillikan. Isä oli päättänyt karkottaa tyhjän viisauden pojan päästä, mutta ei siinä onnistunut.

Sen sai aikaan miesten kuula, joka työnnettiin Aimon päähän jokunen vuosi myöhemmin. Kotiuduttuaan tällä kertaa sairaalasta Aimo puhui vain naisista. Ennen neroksi nimitetty poika istui nyt luokan takarivissä ja piirteli vihkoon erilaisia tavaroita. Isää nauratti, mutta äitiä ei ja hän antoi Aimolle tillikan aina tielle sattuessa.

Aimon pää oli ennen muotopuoli, mutta toisen tällin jälkeen siitä tuli sopusuhtaisempi. Kumpikin ohimon seutu olivat syvällä kuopalla, mutta ei se haitannut Aimon mahdollisuuksia naismaailmassa. Naiset hullaantuivat rivoja puhuvaan oudon mallisen pään omistavaan miehenalkuun.

Isä järjesti pojan kunnalle töihin, koska koulu ei maistunut ja rahaa tarvittiin. Aimo oli kivimiehen apurina, kunnes sai lekan otsaansa. Nyt Aimolla oli kolme lommoa päässään, kaksi sivuilla ja yksi edessä. Aimoa oli vaikea nauramatta katsella, sääliksi olisi pitänyt käydä, mutta ei.

Mies oli muuttunut. Naiset eivät enää kiinnostaneet, tilalle tuli syvä uskonnollisuus.

Aimo alkaa kulkea saarnamatkoilla pitkin Suomea. Hän tietää maailman lopun saapuvan piakkoin ja nyt on pelastuksen aika. Aimo saa aikaan joukkoliikkeen, Aimolaisuuden, joka leviää kulovalkean lailla. Suosion perustana on Aimon lapsellinen vilpittömyys, ihmiset ymmärtävät hänen olevan tosissaan, niin kuin Aimo oli ollut kaikissa toimissaan aikaisemminkin.

Kokoustelttaa purettaessa Aimo saa painavan tukivarren päähänsä ja hänet viedään sairaalaan. Aimo herää sairaalassa päälaki kuopalla. Edestä katsottuna pää näyttää siltä kuin siinä olisi jo hattu valmiina.

Nyt Aimo tuntee olonsa kevyeksi, onnelliseksikin. Haluttaisi lentää siniselle taivaalle kumpupilvien väliin.

Aimo avaa sairaalan ikkunan ja hyppää. Vauhti kiihtyy huimaksi, maa lähenee. Aimo levittää kätensä sivuille suoriksi, kaartaa kauniisti sivulle ja ylös. Aimo lentää silmät vettä valuen kohti taivaan lakea ja valoa.

 

 

 

 

KURSSI.

 

Kansalaisopiston uusi kurssitarjonta herätti aluksi kummastusta. Pienen kunnan rahat olivat loppu ja lisää ei ministeri vierailullaan luvannut.

Opiston rehtori ei moisesta hätkähtänyt, sillä häneltä eivät ideat lopu.

Kurssi aloitettiin syksyllä ja menestys oli valtava. Kymmenkunta paikkaa jouduttiin arpomaan. Ruumisarkunteko-kurssi puhuttaa vieläkin etelään muuttaneiden entisten kuntalaisten joukossa. Se oli enteellistä, sanottiin. Kunta lakkautettiin vähän myöhemmin ja liitettiin osaksi toista yhtä kurjaa. 

Arkut auki - näyttely avattiin keväällä arvovaltaisella joukolla. Maaherra, ministeri ja kunnanjohtaja puhuivat. Kehuivat kunnan kykyä tulla toimeen vähällä ja että niukkuudesta pulppuaa tekemisen meininki.

Takarivissä pappi jupisi pilkasta ja että kommunistirehtori saikin mennä. Minun hautausmaalleni sitä ei haudattaisi. Näin on jämpti.

Rehtori oli jo aiemmin pakannut oman mahonkisen tekeleensä Fiatin katolle ja ajellut pois rauhaan jonnekin kotiseudulleen.

Kevään auringon säteet leikkivät kilpaa arkkujen puleeratuilla pinnoilla.

Ministeri sai migreenikohtauksen kirkkaasta paisteesta ja maaherralle ei sopinut hetki aikaisemmin tarjoiltu keitto, joka kulki työnimellä Perinteinen jokivarren lohisoppa. Kala oli hänen mielestään yhtä vanhaa kuin juhlakalujen tuleva sisältö.

 

 

 

 

 

CEAUSESCU.

 

Minulla on romanialainen asunnossani. Tummaksi petsattu puutuoli, joka taittuu kätevästi kasaan tarpeen vaatiessa. Se on ehkä kaksikymmentä vuotta vanha antiikkiesine. Olen nimennyt sen Ceausescuksi, kunnioittaakseni Suurta Huonekalutehtailijaa ja Kaikkien Heikkojen Isää.

Ostin tuolin tai tarkemmin sanottuna kaksi tuolia jo edesmenneestä Centrumista. Menneet ovat myös Nicolae ja Elena.

Meillä on ollut hyvä suhde tähän asti, mutta nyt tuolini on alkanut kitisemään minulle. Aluksi ajattelin sen olevan jotain ohimenevää, mutta kaikki onkin muuttunut. Tajusin kauhukseni sen nuoruuden ja parhaiden päivien olevan ohi. Kitinä ja valitus ovat tulleet jäädäkseen, pelkään näin.

En tahdo kestää valitusta ja siksipä olen käsitellyt sitä kovakouraisesti, töninyt ja soimannut. Ajatuksissani olen jopa suunnitellut viimeistä matkaa kaatopaikalle, mutta en onneksi ääneen. Se olisi murtanut tuolini lopullisesti ja nopeuttanut sen luhistumista. Kadun ajatuksiani ja häpeän kehittymättömyyttäni mahdollisen eron äärellä.

Eilen aivan yllättäen tuoli kertoi minulle haluavansa palata kotimaahan, ennen kuin voimat lopullisesti ehtyvät.

Hätkähdin ensin ja olin jo sanomassa huihai, kun muistin lupaukseni olla ihmisiksi tuolille. Istuin toiselle tuolille sen viereen ja pyysin kertomaan lisää toiveesta palata Romaniaan.

Klaffituoli alkoi muistella lapsuuttaan pienessä tehtaassa sukulaisten ympäröimänä. Se kertoi tuoksuista ja väreistä, jotka ovat päivä päivältä nousseet entistä enemmän mieleen. Kotiin paluu mustan mullan helmaan on ainoa toive tuolilleni.

Kerron maailman muuttuneen siitä kun lähdit, mikään ei ole entisellään. Kotimaassa puhaltavat uudet tuulet ja voi olla että petyt raskaasti. Et ehkä löydä sukulaisiasi, etkä tehdasta. Et Nicolaeta, etkä Elenaa.

Huomasin tuolini katseen pysähtyvän ja kääntyvän ikään kuin sisäänpäin. Se ei hetkeen nähnyt, eikä kuullut mitään. Ajatukset olivat kaukana kotona.

Ymmärsin tuolini olevan tosissaan ja päätin auttaa sitä. Lähetän hänet takaisin kotiin.

Käärin vanhan ystäväni ruskeaan käärepaperiin, teippasin ja lopuksi vielä köytin hyvin. Päälle kirjoitin nimen ja osoitteen.

Vein hänet postiin, maksoin ja toivotin hyvää matkaa. Virkailija katsoi minua oudosti, kun käskin paketin olla ihmisiksi, ettei kuulu mitään ikävää jälkikäteen ja viemään terveisiä sukulaisille. 

 

 

 

PISI.

 

 

Pisi on tyhjiössä kasvanut pikku-diktaattori. Kukaan lähipiirissä ei ole kyennyt vastustamaan hänen päähänpistojaan ja tekemisiään. Tynnyrissä kasvaneella tyrannilla on kaksi ongelmaa. Hän on vähemmän viisas hallitsija, sen ovat kaikki sukulaiset ja naapurit todistaneet vuosien varrella ja toisekseen koulu alkaa huomenna.

Aamulla Pisi talutetaan kädestä pitäen kouluun ensimmäiselle luokalle. Koulurakennus on iso ja pelottava satavuotias muinaismuisto.

Ensimmäisen oppitunnin jälkeen Pisi lähtee kotiin. Mennessään hän tuikkaa tulen koulun nurkan alle. Rakennus palaa ainakin puolipäivää. Liekit näkyvät kotipihalle asti.

Pihalla Pisi katselee taivaalle ja toivoo osaavansa lentää. Saksaan haluttaisi lentää.

Koulunkäyntiin tulee varmasti katkos, toivoo Pisi.  Se on hyvä, koska kaikki aikuiset ovat tyhmiä ja koulu erityisesti.

Pisi kiipeää katolle. Sieltä näkee kaiken paremmin ja pitemmälle. Aikuiset näyttävät yläilmoista ihan pieniltä mitättömiltä hiiriltä.

Pisi istuu piipun päällä ja seuraa kuinka opettaja tulee pihaan ja menee sisään. Kohta saapuu poliisi ja sitten palokunta, jotka kaikki ahtautuvat sisään pieneen asuntoon. Sukulaiset tulevat tottakai ja naapurit tietty. Kohta koko seutu on mustanaan pieniä ihmis-hiiriä. Jokainen haluaisi sisään keskustelemaan Pisin tulevaisuudesta ja korvauksista myös. Koulu on kallis kapistus.

Sisällä kokous kestää ja kestää. Pisi heiluttelee jalkojaan ja pohtii mitä tekisi isona. Aurinko lämmittää kattohuopaa ja piki tuoksuu hyvälle.

Pisin koti on täyttynyt viisaista ihmisistä niin umpitäyteen, että he eivät pääse liikkumaan millin vertaa eteen, eikä taakse. Kaikki liikenevä tila on täytetty niin tarkkaan, ettei edes opettajan konseptipaperi sopisi väliin. Siellä seisovat viisaat kuin sillit tynnyrissä, eikä kukaan pääse ulos, ei sisään.

Lopulta ne hermostuvat ja alkavat huutaa apua. Ensin vaimeammin, mutta sitten voimakkaammin ja voimakkaammin, lopulta koko talo tärisee avun huudoista.

Pisistä se kuulostaa hassulta.

Apua apua uusikinea papua, huutaa Pisi piipun päällä ja nauraa, niin että paukku pääsee ja siinä samassa tulevaisuuden asia kirkastuu yhdessä humauksessa

Raketinrakentajaksi hän alkaakin. Raketilla pääsee pitemmälle ja korkeammalle kuin muut.

 

 

 

 

 

USKO.

 

Opettaja Kantanen kyykkii syyspimeällä pajupuskassa ja odottaa. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen pelastaa koulunuoriso häviöön menolta. 

Kaikki alkoi rattijuopumustuomion jälkeen muutama vuosi sitten. Tyrmässä Uskon pää petti lopullisesti ja sai mission.

Tuleva sukupolvi, koulun oppilaat, on pidettävä kaidalla tiellä. Valistus ja opetus ovat parhaat keinot tässä tehtävässä, pohti voimisteluopettaja Kantanen.

Oppilas Möykkä tulee valottomalla polkupyörällä ja ajaa pahaa aavistamatta suoraan Uskon ansaan. Voimistelunopettaja hyppää kärppänä pusikosta tielle ja tarraa kiinni pyörästä. Möykän matka loppuu siihen. Kantanen riistää pyörän ja lähtee retuuttamaan sitä koulun pommisuojaan lukkojen taakse. Möykkä jää potkimaan pikkukiviä tupakka huulessa.

Seuraavassa koulun aamuhartaudessa Kantanen kailottaa niiden nimet, jotka ovat syyllistyneet laittomuuksiin yhteiskunnassa ja siitä seuraavat rangaistukset.

Voimistelutunnilla Usko ottaa Möykän käsittelyyn. Punnerruksia, kyykkyhyppyä ja niin edelleen, kasvatuskeinot eivät lopu. Möykkä päättää lattialla maatessaan tappaa ukon vielä joku päivä.

Pommisuoja on niin täynnä pyöriä, että jos sota tulee, niin ei sinne ihmisiä sovi.

Usko ei palauta pyöriä, ennen kuin oppilaalla on esittää puuttuva valolaite ja sen käyttö sitoumus kirjallisena. 

Kotona ei kukaan uskalla puhua mitään tai viitsi, koska opettajat ovat aina oikeassa.

Luokanvalvojanakin voimisteluopettaja Kantanen kantaa syvää huolta omiensa menestyksestä. Hän seuraa arvosanoja ja tarttuu asiaan, kun tajuaa, ettei varsinainen opettaja hallitse asiaansa. Ruotsin-kielen tunnin aluksi Usko kirjoittaa taululle sanat Punainen lanka. Kaikki teho-opetuksessa olevat kirjoittavat vihkoonsa On löydettävä punainen lanka.

Kukaan tehokasvatettavista ei opi sen enempää ruotsia kuin ennenkään, mutta punaisen langan muistaa jokainen loppuelämänsä ja valon.

 

 

 

 

 

 

 

HILTUNEN.

 

Hiltunen hautasi lemmikki kilpikonnansa kotipihan perunapeltoon. Eläin otti liian pitkät nokkaunet ja tuli haudatuksi elävältä. Hiltunen luuli Martin kuolleen.

Kuukauden kuluttua Martti oli oven takana pyrkimässä sisään.

Hiltunen avasi oven ja päästi eläimen sisään.

Viikkoon Martti ei puhunut mitään, oli sen verran loukkaantunut kohtelusta.

Maanantaina kilpikonna enää jaksanut olla hiljaa, vaan halusi keskustella Hiltusen kanssa perheen kriisistä.

Aika oli valittu huonosti, koska Hiltuselle maanantai-aamut eivät ole parhaita hetkiä keskustella elämän peruskysymyksistä.

Hiltunen lähti töihin ja Martti jäi kotiin.

Kilpikonna oli jo ikäihminen ja kriisissä, testosteronitaso melkein nollilla. Marttia riipi ankarasti, elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Päivät yksin ja illat istutaan Hiltusen television ääressä.

Martti päätti lähteä etsimään uutta elämää ja onnea muualta. Hiltunen saisi jäädä yksin pikkukakkosta toljottamaan.

Tunnin kuluttua Martti olikin jo ison tien risteyksessä, kun tapahtui onnettomuus. Hiltunen tuli autollaan ja ajoi Martin yli.

Hiltunen hautasi Martin uudelleen perunapeltoon ja itki katkerasti.

Hän oli saanut potkut töistä ja tulossa kotiin kertomaan suru-uutista. Lisäksi siitä olisi halunnut puhua kuinka on mukavaa, kun on edes Martti, jolle voi tässä kylmässä ankarassa maailmassa puhua ja jota rakastaa.

 

 

 

 

OLENIUS.

 

Oleniukselle sattui eilen jotain outoa.

Kevätaurinko oli herättänyt kärpäsen pörräämään keittiön ikkunaan. Olenius haki kärpäslätkän aikomuksenaan tappaa kiusankappale miljoonine bakteereineen ja toisekseen koska oli viimeviikolla pessyt ikkunat. Esko on siisti ja hygieeninen ihminen.

Olenius kohottaa aseen armonlaukaukseen, kun yllättäen häneen iskee hellyyden puuska. Hän päättää armahtaa kärpäsen ja päästää sen elävänä menemään. Ajattelee, että mikä minä olen päättämään kenenkään elämästä, päättäköön jokainen itse.

Olenius avaa ikkunan ja ohjailee kärpäsen ulos. Aikansa emmittyään kärpänen lähtee. Esko panee ikkunan kiinni ja istuu pöytään lukemaan mainoslehtiä.

Pian kuitenkin kuuluu koputusta ikkunan takaa. Kärpänen elehtii lasin takana ja Olenius avaa ikkunan.

Kiitos, kun et surmannut minua, vaan päästit vapauteen. Olen hyvä haltiatar ja kiitokseksi annan sinun toivoa kolmesti jotain, aivan mitä tahansa.

Kolmesti, änkyttää Olenius.

Mieti rauhassa. Minä voin odottaa.

Olenius painaa ikkunan kiinni ja istuu takaisin pöytään.

Ensimmäinen on helppo. Rahaa tietysti ja paljon, niin paljon, ettei tarvitsisi enää koskaan laskea kaupassa, eikä missään.

Ajatukset saavat lisää kierroksia. Olenius päättää, että kostaisi kaikille niille jotka ovat häntä loukanneet ja pahoin kohdelleet. Rahalla se olisi helppoa ja

ihanaa. Pahoille luu kurkkuun ja kenkää perään.

Oleniusta alkaa naurattaa edessä oleva koston ihana huuma, mutta sitten hän muistaa puuttuvat kaksi toivomusta.

Hän istuu ja yrittää keksiä toivomuksia. Kaksi lisää on paljon, liian paljon.

Esko saisi ensimmäisellä jo kaiken mitä ihminen tarvitsee. Hän alkaa epäillä kärpäsen tehneen tahallaan tämän hänelle. Tuo eläin on kätkenyt koston pirulliseen yksinkertaiseen ansaan, kolmeen toiveeseen, vaikka yksikin olisi riittänyt. Ovela eläjä, pohtii Olenius. Jospa kärpäsiä vainotaankin viisauden tähden, ei saastan.

Eskon ajatukset alkavat kiertää kehää. Toiveita tulee ja menee, mutta mikään ei kelpaa. Olenius alkaa hermostua, sen hän tietää ihon kutinasta ja jalan rytmistä. Hän pomppaa pystyyn ja kävelee huonetta ympäri. Juo lasin vettä ja paiskoo tuolia.

Esko Olenius tajuaa, että selvitäkseen tästä hänen on tehtävä päätökset heti. Turhaa on pyöritellä asiaa ja tehdä se liian vaikeaksi.

Olenius päättää toivoa ensin rahaa, toiseksi hyviä tv-ohjelmia ja kolmanneksi verot pois.

Esko huokaisee helpotuksesta saatuaan päätöksen tehtyä.

Hän avaa ikkunan kertoakseen toiveet kärpäselle, mutta kauhukseen näkee sen makaavan ikkunapellillä jalat taivasta kohden. Petollinen kevätilma oli palelluttanut ystävän.

Ensijärkytyksen mentyä ohi, päättää Olenius kuitenkin yrittää vielä auttaa kärpästä ja nostaa hänet varovasti sisälle. Esko asettaa ystävän pöydälle ja alkaa varovasti hieroa koppuraa vartaloa. Puhaltaa lämmintä ilmaa sen kasvoille ja painaa kevyesti rintakehää. Liikutteli hentoja raajoja, mutta turhaan. Elon merkkejä ei ilmaannu, vaikka kuinka hän yrittää ja rukoilee.

Suuri mahdollisuus on valunut tyhjiin vain sen takia, ettei hän pystynyt tekemään päätöstä nopeammin.

Olisin voinut sitä tai tätä, murehtii Olenius, mutta tajuaa kuitenkin tämän kaiken turhaksi jossitteluksi. Kohtalo on määrännyt kaiken toisin.

 

 

 

 

OSSI.

 

 

Ossi ei hallitse kieltä. Kieli elää omaa elämäänsä miehen suussa, se ei ole halunnut juurtunut pikkuvirkamieheen. Itsellinen mieluummin kuin orja, kieli tapaa mutista itsekseen.

Kieli hallitsee Ossia miten tahtoo, panee aukomaan suuta väärässä seurassa väärään aikaan ja muut elehtimiset päälle. Välillä se pullottaa poskessa, kuin thaimaan naisilla ja toisinaan kärki vispaa edestakaisin huulten välissä tai sitten se roikkuu vetisenä pitkin poskea.

Sanoja ja jopa lauseita satelee tarpeen mukaan, mutta ei koskaan asiaa ja nekin vain silloin kun kielelle sattuu sopimaan. Ei koskaan silloin kun Ossilta kysytään jotain. Ei kukko käskien laula, mutisee kieli suun perällä. 

Ossi on jo tottunut kieleensä, eikä suuremmin välitä sen touhuista. He elävät sovussa, kumpikaan ei puutu toisen tekemisiin. Oikeastaan Ossi ja kieli ovat oiva pari, suomalaisia oman tien kulkijoita.

Hulluksi tai ainakin muuten vain tyhmäksi leimattu pikkuvirkamies Ossi elää normaalia pientä elämää, kunnes eräänä päivänä alkaa tapahtua.

Työnantaja määrää miehen kielikurssille, koska maailma kansainvälistyy ja naapurimaan kanssa aletaan rakentaa jättiläismäisiä yhteisyrityksiä. Yhteistyö vaatii jokaiselta kovia ponnistuksia ja uusien asioiden omaksumista. Ruotsin kieltä on osattava, koska naapurit eivät halua opetella suomea, jota siansaksaksi leikkisästi nimittävät.

Aina valmis Ossi menee illalla kansalaisopistolle oppikirja kainalossa. Mieli on kuitenkin synkkä, koska kieli on taas heittäytynyt hankalaksi. Sen mielestä on tapahtumassa jotain sellaista mihin se ei missään tapauksessa aio osallistua ja toisekseen kielen mielipidettä ei kysytty tässä kielikysymyksessä.

Ossin kieli on päättänyt, että siinä suussa missä hän asuu, ei tarvita toista kieltä. Se on joko hän tai ruotsalaisen mamman pojan pehmeä.

Nyt kun näyttää vakaasti siltä, että pikkuvirkamies Ossi on varoituksista huolimatta tosissaan kielikysymyksen kanssa, kieli päättää lähteä. Jostakin löytyy varmasti yksinäinen suu, johon voi asettua ja jatkaa suoraa rehtiä suomalaista miehen puhetta.

Ossi istuu kansalaisopiston pulpetissa oppikirja edessään ja yrittää tavata uusia sanoja, mutta ääntä ei tule, vaikka kuinka yrittää.

Yhtäkkiä Ossi ymmärtää mitä traagista on tapahtunut. Oma rakas äidiltä peritty kieli on jättänyt hänet kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen kuin nallin kalliolle ja vain sen takia, ettei hänestä ollut sanomaan ei työnantajan typerälle päätökselle uudesta kielestä. Ossi tuntee olevansa pieni surkea pelinappula suuressa myllyssä, jossa kaikki mitataan väärillä mittareilla.

Ossi nousee ja lähtee sanaa sanomatta etsimään kieltään. Hän haluaa sovittaa kaiken.

 

 

 

 

 

LANTTO.

 

 

Hannulle sattui ikävä tapaus viikko sitten. Hänet ammuttiin syyttä. 

Lanton Hannun kotitalo sijaitsi kaukana kaikesta ja elämä oli muutenkin yksinkertaista. Heillä ei ollut mitään, eikä osattu kaivatakaan. Söivät samaa joka päivä vuodesta toiseen, koska äiti oli mainio yhden ruoan laittaja. Häneltä Hannu saikin kipinän lähteä kaupunkiin ammattikouluun keittäjä-linjalle.

Lantto jätti koulun ankaran uurastuksen jälkeen todistus taskussaan. Kertoivat Hannulle, ettei tarvitse enää huomenna tulla. Opettaja piti kauniin pienen puheen, jossa toivoi luojan armahtavan tulevia asiakkaita ja niin edelleen. Hannu ei ymmärtänyt kaikkia korulauseita. 

Hannu Lantosta tuntui kuin koko koulu olisi itkenyt onnesta kun hän marssi ovesta ulos ja työelämään.

Hieno hotelli otti hänet töihin koeajalle. Hannu pääsi heti mukaan valmistelemaan upeaa tilausta. Vieraaksi oli kuulemma tulossa hienoja liikemiehiä naapurimaasta. Kulta kiiltäisi niin, että tarjoilijoilla olisi oltava aurinkolasit ja migreenilääkkeet.

Tehtäväksi tuli kaviaarin esille laitto.  Kristalliastiat pursuivat mustaa mätiä.

Siinä herkkua lappaessaan Hannua alkoi kutittaa alapäästä. Kiusallinen vanha vaiva, joka kyllä asettuu raapimalla. Ensin hän hytkyi paikallaan kuin entinen Harlemin pastori, mutta se ei auttanut. Lanton Hannu oli pakotettu työntämään kätensä housuihin ja se auttoi, kutina katosi.

Onneksi minulla oli suojakäsineet, ajatteli Hannu ja jatkoin kaviaarin lappamista.

Ilta meni oikein rattoisasti ja Hannu nautti työstään. Kotiin hän pääsi puolen yön jälkeen.

Aamuyöllä Lanton Hannu heräsi siihen kun ikävän näköinen tummahipiäinen mies työnsi kylmää pistoolin piippua nenään.

Kysyi jotain sellaista kuin; Miksi sinä tappa pomo? Mitä oli laitanu ruoka? Ketä muita? Mikä liiga?

Hannu änkytti ihmeissään, että mitä hän?

Mies oli selvästikin hermoheikko. Ei malttanut odottaa vastausta.

Lanton Hannu olisi halunnut kertoa elämänsä tarinan.

 

 

 

 

 

KUNNARI.

 

Kunnari jurnuttaa Mersua käyntiin raviradan parkkipaikalla. Ilta-aurinko paistaa silmiin naarmuttuneen tuulilasin läpi. Kunnari ottaa peililasit valkoisen kauluspaidan rintataskusta ja asettaa nenälleen tottuneesti. Nenä on suvun komein. Sytyttää sitten tupakan.

Kunnari katselee itseään taustapeilistä. Ottaa kamman ja kampaa. Tehtyään pyyhkii kämmenellä paidan olkapäät puhtaiksi hiuksista ja hilseestä. Työntää kamman lompakon seuraksi teryleenien takataskuun.

Kunnari vääntää uudelleen avainta. Diesel pamahtaa käyntiin nöyrästi. Kunnari painaa kiiltonahkakengällään kaasupoljinta. Kone ulvoo, mutta pian tasaantuu Kunnarin hevosen hengitys.

Auto saa käydä tyhjäkäynnillä sen aikaa, kun Kunnari käy kierroksen alueella.

Kunnarilla oli muinoin oikeakin hevonen, mutta ei enää. Maailma on muuttunut. Sääntöjä ja kaikkea tullut niin, ettei tavallinen Kunnari niistä mitään ymmärrä. Hevosten nimetkin jotain aivan ihmeellisiä. Ei ole Huliviliä eikä Hummeria, on Cartridges Enterprise. 

Kunnari palaa ja istahtaa autoonsa. Moottorin ääntä tuskin kuulee, niin kauniisti käy diesel. Kunnari pyyhkii pölyt kengistä ja sytyttää tupakan.

Mies on tarkistamassa ulkonäköään taustapeilistä, kun pamahtaa. Multiliikemies Leso peruuttaa suoraan Kunnarin kulkuneuvon kylkeen. Ulkoseinä painuu pahasti sisään.

Kunnari säikähtää rauhan rikkoutumista pahanpäiväisesti. Sydän lyö tyhjää ja sammuu.

Leso tulee, katsoo ja asettaa vitosen pyyhkijän sulan alle. Kaasuttaa sitten pois.

Alue tyhjenee, mutta Kunnari jää raveihin. Tuulessa lepattava seteli heijastuu monikertaisena peililaseista. 

 

 

 

 

LINNA.

 

Hämeestä tuli mies kyläilemään. Saapui hiljaa kuin halla pellolle.

Istui tuossa keittiön tuolilla jalka toisen päällä. Ikkunasta näkee Ruotsiin. Kahvinkeitin korahteli. Ulkona tuuli mereltä, niin kuin aina.

Juotuaan kahvit mies avasi suunsa. Kuulumiset virtasivat hiljaa kuin Don.

Miehellä oli miehen olemus. Ylimääräistä ei yhtään, pelkkää jännettä ja naama kuin Geronimolla. Menisi missä tahansa katalogissa mallina.

Linna halusi käydä kerran elämässään ulkomailla, Haaparannalla.

Ainoan neuvon annoin, että jos tuuli kiskaisee lakin päästäsi, niin älä kumarru sitä nostamaan. Potki lakki mieluummin edelläsi Suomeen.

Mies murahteli kuin jotain ehkä ymmärtäneensä.

Seurasin ikkunasta, kun Linna viipyili hetken kadun kulmassa, veti lakkia syvemmälle ja katosi.

Alkuillasta, hämärän jo laskeuduttua, huomasin tutun tumman hahmon seisovan kadun kulmassa. Lakiton mies katseli hetken ympärilleen ja lähti sitten tulemaan.

Huomasin heti askelissa jotain outoa. Mies asteli varovasti jalat harottaen, kuin kävelisi puujaloilla.

Sisällä mies joi keittämäni kahvit seisaaltaan ja kertoi palaavansa saman tien kotiin Hämeeseen.

 

 

 

IRJA.

 

Irja avaa oven.

Gallupista päivää. Saanko haastatella?

Iltaa.

Mies astuu sisään, riisuu kenkänsä ja menee keittiöön.

Irja vetää ulko-oven kiinni.

Pennaseksi itsensä esittelevä, autokauppiaan näköinen mies, avaa salkkunsa ja ottaa esiin pienen television tapaisen.

Irja seisoo keittiön ovella. Hänellä on yllään yöpaita ja jalassa Ainot.

Te katselette nyt näitä videoita, joita kohta näytän ja kerrotte mielipiteenne ohjelmista. Nämä ovat uusia ennennäkemättömiä uutuuksia uudistuvalle ykköskanavalle. Ymmärsittekö?

Mies laittaa kasetin sisään ja painaa käynnistysnappia ja heti perään stoppia.

Teidän mielipiteenne ratkaisee sen, tulevatko nämä ohjelmat ulos myöhemmin joskus. Ymmärrättekö?

Nyökkäys.

Mies käynnistää laitteen.

Irja katselee pientä ruutua, jossa ensin ei näy mitään, mutta sitten alkaa tapahtua. Mies lisää reilusti ääntä laitteeseen. Keittiön täyttää voihke ja Irjan sisukset järkytys.

Irja rojahtaa pitkin pituuttaan käytävän lattialle. Ainot ainoastaan jäävät twistaamaan keittiön räsymatolle.

Mies seuraa silmät kiiluen pilottijaksoa uudesta Ylen aikuisnuorisosarjasta.

Minä olen henkilökohtaisesti aivan varma ja sitä mieltä, että tästä tulee menestys, vai mitä sanoo rouva?

Mies kääntyy ja huomaa rouvan jo lepäilevän. Hän hienotunteisena ihmisenä ei halua herättää nukkuvaa, vaan laittaa itse ruksin kaavakkeen Kyllä on mahtavaa -kohtaan ja päättää lähteä. Toteaa kellonkin lähentelevän jo puoltayötä. Palataanpa astialle rouva-hyvä ja kiitos avusta.

 

 

 

 

VIIRET.

 

Olavi valmistui ylioppilaaksi lyseosta. Suuren juhlan pilasi pieni vastoinkäyminen. Paikallislehdessä olivat uusien ylioppilaiden nimet, kaikkien muiden oikein kirjoitettuna, paitsi Olavin. Se oli vääntynyt Olavi Vikeniksi.

Aamukahvikuppi tärisi isän ja äidin kädessä tuona aamuna.

Isä tietysti soitti toimitukseen ja pyysi kauniisti oikaisemaan virheen.

Seuraavan aamun lehti kertoi Olari Viiren päässeen ylioppilaaksi.

Vanhemmat eivät tahtoneet uskoa silmiään ja muutenkaan todeksi tällaista kiusallisuutta. Äiti rauhoitteli isää, joka piteli rintaansa ja halusi lepäämään. Levon jälkeen isä päätti soittaa uudelleen lehteen ja sanoa suorat sanat. Ei ihmisiä voi kohdella näin, varsinkaan meitä, jotka olemme kaikkemme uhranneet pojan puolesta, hän saarnasi.

Vallinneesta uhosta huolimatta isä pyysi puhelimessa etovan mairealla äänellä ihan mitätöntä pikku korjausta eiliseen tekstiin.

Äiti seisoi vieressä ja pyöritteli esiliinan nyöriä sormensa ympärille.

Isä kertoi äidille kaiken olevan kunnossa ja että ne pyysivät lehdessä kovasti anteeksi sattunutta kömmähdystä. Lupasivat vieläpä tarjota kahvit, jos sattuisimme kulkemaan toimituksen ohi. Hienoiksi ihmisiksi isä heitä luonnehti ja ihan tavallisiksi meikäläisiksi.

Huonosti nukutun yön jälkeen isä ja äiti istuivat aamukahvipöytään. Lehti lepäsi uunituoreena ja koskemattomana vahaliinan päällä. Äiti kaatoi kahvia ja tarjosi isälle muhkeita leipiä. Isä otti ja kertoi samalla kuinka lehdenjakaja oli katsonut pitkään kun hän oli iloisena kätellyt ja kertonut elämän olevan ihanaa. Äitiä vähän nauratti.

Isä avasi lehden keskelle pöytää ja käänteli sivuja. Haukkasi ison palan leipää ja hörppäsi kahvia päälle. Olo tuntui hyvältä, kunnes silmät löysivät oikaisupalstan.

Leipää täynnä oleva suu pysähtyi, leukojen liike lakkasi ja katse nauliutui lehteen. Isän sydän pysähtyi siihen paikkaan ja hän kuoli kerralla pois.

Olavikin oli jo lähtenyt etelään sitä rataa.

 

 

 

VALDE.

 

Valde istuu tullikopin hämärässä ja nukkuu.

Valtion omistama punaiseksi maalattu kaksi kertaa neljä metriä kanttiinsa oleva koppi sijaitsee leveän rajajoen rannassa, melkein vesirajassa. Ainoasta ikkunasta näkee naapurivaltioon ja rajalle, veteen piirretylle viivalle.

Sodasta hengissä selvinnyt Valde halusi elää loppuelämänsä rauhassa ja hakeutui tulliin töihin.

Virkapaikalle tultuaan Valde laittaa ulko-oven aina lukkoon, etteivät kutsumattomat vieraat pääse yllättämään. Ajat ovat sodan jälkeen sellaiset, että kulkijaa on monenlaista. Valvottuaan rajaa vajaan tunnin, hän nukahtaa. Uni tulee aina vääjäämättömästi, kuin valtion tilipussi.

Paikalliset asukkaat tietävät Valden unenlahjat ja käyttävät hyödyksi. Tavaraa viedään naapurimaahan ja tuodaan kaikkea tarpeellista. Pula-aika panee ihmiset toimimaan, kukaan ei jää seisomaan tumput suorana. Autetaan myös lähimmäisiä kykyjen mukaan. Inkerin pakolaisia halutaan auttaa ja heitä viedään rajan yli runsain mitoin.

Valpon miehet kulkevat kannoilla, mutta ainoa kiinni jäänyt on Valde. Hän joutuu tahtomattaan hankaluuksiin ja pois potkituksi rauhan töistä.

Miehet kyselevät Valdelta, onko tämä nähnyt mitään epäilyttävää liikehdintää rajan yli. Valde kertoo vilpittömästi, ettei ole nähnyt yhtään mitään muuta kuin sen rajan, jota hänet oli määrätty valvomaan ja se on pysynyt jämptisti sillä paikalla missä sen kuuluukin olla. 

 

 

 

 

MUUTTO.

 

Apumies perheineen asuu pohjoisen pienessä rajakaupungissa. Perhe on äskettäin saanut asuttavakseen kunnan uuden vuokra-asunnon. Keskuslämmitys, juokseva vesi, amme ja Abloy-lukko odottavat. Uusi parempi aika on vääjäämättä työntymässä Ruotsista Suomeen.

Maantiesilta paloi keväällä ja uusi koti sijaitsee joen väärällä puolella. Muutosta tulee hankala, koska kuorman on kierrettävä naapurimaan kautta uuteen kotiin. Vanha valtakuntia yhdistävä rautatiesilta on muutettu autoliikenteelle sopivaksi.

Tavarat lastataan traktorin lavalle avotaivaan alle. Apumies ja kuski lähtevät isommitta puheitta ajamaan Ruotsin kautta uuteen kotiin. Suomen tullissa koppalakit virnuilevat ja vinkkaavat jatkamaan saman tien kohden Ruotsin tullia.

Tullissa virkaintoinen tullimies käskee purkaa koko kuorman alas tutkimuksia varten. Muuttaja nostelee tullin pihalle kaikki rojut ja romppeet.

Tullimies tutkii yksitellen tavarat ja kyselee jopa kuittia. Käskee lopulta odottaa ja menee sisälle. Apumies näkee tullimiehen yrittävän pidätellä naurua.

Uuteen tuoreelta maalilta tuoksuvaan kotiin muuttamassa oleva apumies katselee Ruotsin tullin pihaan leviteltyä muuttokuormaa, ikäloppuja sukulaisilta saatuja huonekaluja, harmaita vaatemyttyjä, korvattomia kuppeja ja kuihtuneita kukkia. Vanha ikuinen häpeän tunne nousee pintaan.

Tätähän se elämä on ollut, armonpaloja vain, mitään ei ole todellisuudessa saanut aikaan, mies toteaa ja tekee nopean päätöksen. Apumies vetää lippalakin syvemmälle ja lähtee harppomaan reippain askelin takaisin Suomeen ja uuteen elämään. Mies on päättänyt aloittaa kaiken alusta omin eväin, komeasti ja pää pystyssä.

Ruotsalainen tullimies ryntää ulos kopistaan, huitoo ja huutaa jotain finnjäveliä.

Köyhää muuttajaa hymyilyttää koko elämä.

 

 

 

 

LANKO.

 

Johtaja tarkistaa Anan luottokelpoisuutta ja katsoo samalla kauniisti ohi. Pehmeä katse viipyilee seinällä roikkuvassa kovalevytaulussa. Paikallinen taiteilija on ikuistanut teokseen johtajan kotitalon.

Johtajan aatokset liitävät heinäpellolle tietokoneen etsiessä Anan tietoja Helsingistä. Hän tuntee sieraimissaan kesän väkevän tuoksun ja saunan savun.

Ana yrittää olla luonnollinen, niin luonnollinen kuin ihminen vain voi olla pankissa ja samalla nöyryytettävänä. Ana pelkää tietokoneen kertovan johtajalle jotain sellaista, mitä on aina pelännyt sen tekevän. Kone kertoo elämän vaiheet yksityiskohtaisesti ja turhia kainostelematta. Koneella ei ole häpyä, eikä hienotunteisuutta.

Nyt johtaja astelee selvästikin ajatuksissaan saunasta tupaan. Hän ottaa ison lasillisen piimää tuoreen ruisleivän kera. Syö ja juo, päräyttää päälle. Kaiken päälle hän nauraa, kuten aina ja pian koko perhe nauraa, niin että variksetkin säikähtävät tunkiolla tallin takana.

Ana yrittää varovasti korjata asentoaan epämukavassa tuolissa. Hän ymmärtää tuolin olevan sellainen, ettei siinä ei ole tarkoituskaan viihtyä. Se on kuin kirkon penkki, kova ja teoista muistuttava.

Johtaja katselee tietokoneen ruutua ja hymyilee vinosti. Ana rekisteröi kaiken ja yrittää painua entistä alemmaksi. Tuskan hiki nousee syvyyksistä ja muistuttaa ruodusta.

Nyt johtaja heiluttaa päätään melkein huomaamattomasti ja huulet työntyvät eteenpäin.

Analta ei jää huomaamatta mikään ja hän tuntee tuomiopäivän olevan käsillä.

Johtajahan on kuin rakas isä, kaiken tietävä ja aina viimeisen sanan sanova viisauden ruumiillistuma.

Ana haluaisi olla myös johtaja, mutta se on mahdotonta. Vanhemmat ovat väärällä lailla yksinkertaisia ihmisiä ja sellaisten jälkeläisistä ei voi tulla muuta kuin samanlaisia. Johtajaksi vaaditaan paljon hyviä ominaisuuksia, kuten komea ääni.

Johtaja katsoo Anaa surusilmillään ja rykäisee, ei housuunsa, vaan kurkun kirkkaaksi, koska sieltä alkaa tulla asiaa.

Johtaja kertoo pankin myöntävän Analle ja vaimolleen yhteisvastuullisen lainan. Tosin Anan pyytämä tuhat on johtajan mielestä kuitenkin liian suuri summa rahaa ja he täällä pankissa ovat päättäneet pudottaa sen enemmän sopivaksi, jotta varmasti selviäisimme velvoitteista. Uusi summa on 250, korko 20 ja laina-aika kaksi viikkoa.

Ana haukkoo huomaamattomasti henkeään.

Johtaja ja ne muut eivät olekaan hylänneet Anaa ja vaimoa, vaan haluavat auttaa. Lopuksi johtaja kertoo kuin sivumennen, että Anan on tietysti järjestettävä takaajat lainalle.

Johtaja ojentaa Analle kaavakkeen, jossa on varattuna tilaa niiden kymmenen henkilön nimelle, jotka tulevat takaajiksi.

Ana nousee vapisevin jaloin, kiittää lankoaan kädestä pitäen ja lupaa palata pikaisesti asiaan, koska aika on rahaa.

Johtaja nauraa leikkisälle sanonnalle, niin että variksilla pankin jäteastialla menee ruoka väärään kurkkuun.

 

 

 

 

ILPPO.

 

Lumisade alkoi puolivuotta sitten ja jatkuu yhä. Maailma on peittynyt kymmeniä metrejä paksuun lumivaippaan. Korkeimmista kerrostaloista näkyy muutama kerros, muuta ei.

Viimeaikojen tapahtumat ovat ajaneet Ilppon hulluuden partaalle ja niinä hetkinä ainoa lohduttaja on löytynyt läheltä, oman kullan kainalosta.

Ilppo katselee olohuoneeseen lumesta muovaamaansa naista, upeaa unelmien kaunotarta.

Ilppo kurkistaa tornitalon ikkunaan pyyhkäisemästään aukosta harmaaseen pyryyn ja miettii onko hänellä nälkä vai jano. Hän on syönyt koko sen ajan, minkä on täällä viettänyt, pelkkää purkkihernekeittoa, aluksi lämmitettynä, mutta nykyään kylmänä.

Tyhjiä purkkeja on kertynyt, ei ihan kahta sataa, mutta pitkälle kuitenkin. Vettä oli myös, nykyään vain sulatettua lunta.

Hernekeitot ja vesipullot Ilppo sai takavarikoitua alakerran kaupasta ennen suurta ryntäystä. Ihmiset veivät kaiken irtoavan mennessään, jopa tulisimmat chilit ja mausteet.

Muutama viikko sateiden alkamisen jälkeen kaikki liikenne loppui. Muutama metri oli kertynyt ja ihmiset asettuivat asuntoihinsa odottamaan jotain.

Ilppolla on yllään kaikki vaatteet mitä on löytynyt. Hän katselee itseään peilistä ja toteaa olevansa hirveän näköinen.

Hiljaisuus on muuttunut pysyväksi. Naapureissa on tappelut tapeltu ja itkut itketty.

Ilppola ei ole enää nälkä, oksettaa ajatuskin. Purkkeja olisi jäljellä ehkä viikoksi.

Miksi en ottanut lisäksi jotain muuta, kuten lihapullia, viillokkia, nautasikaa tai lihakeittoa, Ilppo miettii. Vesi nousee kielelle, kun hän vertailee vaihtoehtoja, joita ei millään olisi syönyt ennen tätä pirun lumisadetta ja maailmanloppua.

Ilppoa raivostuttaa koko sade ja elämä. En tietääkseni ole mitään niin pahaa tehnyt, että minua saa näin kohdella. Aina olen yrittänyt töissä kulkea ja verot maksaa, kirkollekin, jupisee hän puoliääneen.

Ilppo päättää lähteä. Sateen reuna täytyy olla jossain ja sinne Ilppo haluaa löytää.

Hän menee parvekkeelle ja ottaa sukset esiin. Lumen pinta alkaa olla parvekkeen tasalla, joten lähtö on helppoa. Kilpajärviset ovat aavistuksen verran kapeat umpihankeen, mutta sisulla kuin Mäntyranta hän aikoo hiihtää vaikka Seefeldiin.

 

 

 

 

 

MAHATMA.

 

 

Satamaan saapui laiva kaukaa. Sen ruumaa aletaan täyttää naisten voimin ja lastaajia on paljon. Komeita isoja naisia, riskejä ja sitkeitä.

Laivasta astelee ulos intialainen seilori rupia taskussa. Öljytyt hiukset kiiltävät kilpaa naisten kanssa. Puolitoista metriä hentoa etelänmaata källäilee möljällä kuin jotain etsien. Kuivat sandaalit läpsähtelivät hauskasti laiturin puukanteen, niin kuin vain intialaiset lipposet voivat.

Naiset seuraavat miehen toimia toisella silmällä ja toisella langongia. Ketään ei kiinnosta tippua mereen, koska ammattilaiselle se olisi häpeä.

Suklaaiho kiertää pienen lenkin ja palaa laivan luo. Katselee kyljen ruostevanoja ja paatin nimeä. Heaven. Miestä tympii.

Intialainen tekee päätöksen ja tallustaa lähimmän naisen luo. Naisella on olkapäällään kymmenen metriä sahattua puuta ja mielettömän kauniit kasvot ja märät kainalot.

Mies kaivaa taskustaan ison lompakon, sieltä setelin ja ojentaa sen naiselle.

I love you. I will marry you.

Nainen rojauttaa lankut alas ja ottaa rahan käteensä. Katselee sitä hetken ja sitten miestä syvälle silmiin. Miehen vieno tuoksu tavoittaa naisen sieraimet ja se panee hymyilemään ensi kerran tässä elämässä.

Nainen ojentaa lihaksikkaan käsivartensa ja mies pujottaa siron kätensä suureen kämmeneen. Pari kääntyy ja lähtee. 

Laivan lastaus jatkuu iltaan. Naiset käyvät kuittaamassa tilin konttorilla ja ennen kotiin lähtöä katselevat laivan lipumista merelle. Se ui syvällä hakemaan uutta intialaista.

 

 

 

 

 

TAIJA.

 

Kuuluisa kirjailija tulee kynäilijä-seuran kokoukseen puhumaan asiaa. Kiertokirjeessä yhdistyksen puheenjohtaja kutsui kaikkia mukaan suureen tapahtumaan. Samalla käsitellään tilit ja valitaan entinen johtokunta uudelleen.

Helge istuu takarivissä ja katselee kirjailijaa. Hän on kaunis kuin miss Venezuela. Hiukset kiiltävät ja hampaat. Takapuoli on ehdotonta kirjailija-priimaa.

Tiukat nahkahousut korostavat kirjailijan tyyliä kirjoittaa liukkaasti. Ihan perseestä, voisi joku negatiivinen ihminen sanoa, mutta ei Helge. Huulipunan hän on osannut valita juuri Helgeä miellyttäväksi, eikä sileä ihokaan kiillä.

Kirjailijatar nousee ylös ja kävelee kauniisti keinuen yleisön eteen. Hän hymyilee ja paljastaa hammasrivinsä, joka on kuin helminauha. Helgeä ottaa sydämestä. Valkoiset ja puhtaat hampaat kielivät, ettei hän ainakaan polta. Se olisi kauhistus, sillä Helge voi sietää tupakoivia ihmisiä. Ne ovat heikkoja luonteeltaan.

Kirjaston kabinetti on täynnä osanottajia, suurin osa entisiä opettajia.

Helge on kiinnostunut itse kirjailijasta, muut kuuntelevat puhetta. Kirjailijatar kertoo ilmeisesti teoksistaan ja elämästään. Helge ei ole varma, mutta jumalainen hän on.

Helge kiittää itseään, että jaksoi lähteä tilaisuuteen. Olisin nukkunut onneni ohi, jos olisin jäänyt kotiin kirjoittamaan runoja rakkaudesta. Helge joutuu joka tapauksessa tilaisuuden jälkeen repimään kaikki aikaisemmat tekeleet.

Kirjailijatar lopettaa ja hymyilee. Puheenjohtaja sanoo jotain luovaa, Helge näkee huulten liikkuvan.

Nyt kirjailijatar kuiskaa jotain naisen korvaan ja lähtee tulemaan kohden ovea, jonka vartijana Helge istuu. Keinuvat askeleet pysähtyvät kohdalle ja miss kysyy tietä toalettiin. Helge katselee kirjailijaa silmiin ja nousee. Ojentaa kätensä ja kirjailijatar upottaa siihen pitkät lakatut kyntensä. Helgeä heikottaa. He kävelevät huoneesta ulos ja alas aulaan. Helge auttaa minkkiturkin taiteilijan ylle ja pari lähtee.

Kirjaston ikkunassa lähtöä seuraa koko kirjoittajien kaarti, jonka inspiraatio ei ota millään syttyäkseen.

 

 

 

 

RANTANIEMI.

 

Jaakko uskoo tuntevansa erään henkilön, joka voisi suositella hänet kameraseuran jäseneksi. Jaakko on aikuisiällä ajatellut alkaa harrastamaan näppäilyä, tai oikeammin jatkamaan nuoruudessa aloitettua. Hän on löytänyt vanhan kameransa mummolan leikkimökistä pesänjaon yhteydessä ja innostunut heti. Rantaniemi uskoo oman kuvallisen ilmaisun syventyneen ja saaneen uusia muotoja niinä neljänä vuosikymmenenä joina ei ole kuvia näppäillyt.

Viimeiset kuvat hän otti jouluna 69. Aivan ihania kuvia perheestä istumassa ja katselemassa joulukuusta, lisäksi kissasta on muutama kuva. Jaakko katselee vanhoja kuvia ja toteaa olleensa kelpo kuvaaja.

Kameran Jaakko sai joululahjaksi. Se oli paikallisesta, jo lopetetusta,

valokuvausliikkeestä. Hän tiesi sen olevan sieltä, vaikka pukki toikin, koska oli nähnyt sellaisen liikkeen hyllyllä. Hintakin oli jäänyt mieleen, koska se oli halvin mitä sieltä löytyi. Jaakkoa se ei häirinnyt, koska hän ajatteli, ettei kauniin sinisessä paketissa voi olla muuta kuin paras kamera.

Kuvistakin tuli ihan hyviä. Ihmiset tunnisti ja maisemat, kun sopivalta etäisyydeltä katseli. Kuvat olivat taidetta, hiukan utuisia ja epäteräviä, päätti Jaakko. Hän ei kuitenkaan halunnut esitellä niitä ystävilleen, koska suhtautuminen olisi ollut vääränlaista.

Rantaniemi ei löydä kameraan sopivaa filmiä enää mistään, ei valokuvausliikkeestä, eikä mistään muualtakaan. Eivät liikkeissä muka ole moista kasettimallia edes nähneetkään. Asiantuntemattomia harrastelijoita, jupisee Jaakko.

Jaakko ajattelee vievänsä kameran ensimmäiseen seuran kokoukseen ja samalla kysyvänsä apua. Lisäksi hän päättää ottaa vanhat kuvat mukaan ja kertoa tulevaisuuden suunnitelmista. Rantaniemi haluaa aloittaa heti omalla näyttelyllä seuran galleriassa. Hän uskoo seurankin hyötyvän menestyksestään valokuvauksen vaativalla saralla. Jaakko on laatinut jo valmiiksi tiedotteen ja kutsut valtakunnan ykkösmedioille.

 

 

 

 

SEX.

 

Hyväntahtoinen juureskauppias myy isoja porkkanoita vaaleanpunaisen katoksen alla torin kolmannella rivillä virastotalolta päin laskettaessa.

Puhtaaksi pestyjä jättiläisiä ihmettelee ruotsinsuomalainen Arne, joka kävelee toria ympäri vasen käsi syvällä housun taskussa joka jumalan päivä. Käsi niissä tuo Arnelle itsevarmuutta.

Aina ääneen ihmettelevä Arne vertaa porkkanaa siihen ja nauraa sutkauksensa päälle niin idioottimaisesti kuin taitaa.

Hyväntahtoinen kauppias kutsuu sormea koukistaen miestä lähemmäksi tiskiä ja Arne luulee hänellä olevan tärkeääkin asiaa. Menee ja työntyy melkein makaamaan tiskille. Kauppias ottaa suurimman porkkanan ja työntää sen Arnen aina avoimesta suusta sisään. Juureksesta jää näkyviin vain kauniin vihreä naatti hauskasti tuulessa heilumaan.

Kauppias nostaa hattuaan ja kumartaa sivistyneesti syvään.

Vassokuu!

Arne hiljenee, ottaa käden taskusta ja jatkaa matkaa yhä sinipunaisemmaksi muuttuen.

Torin toisella laidalla Striptease-teltassa alkaa päivän ensimmäinen Miss Esterin Juures-show loppuunmyydylle katsomolle. Esityksen jälkeen asiakkaat taputtavat taiteilijan takaisin kolmesti ja poistuvat vasta paikat nähtyään kuka mihinkin.

Myöhemmin iltapäivällä tulee kone, puhdistaa paikat ja pian kukaan ei muista enää tätä pientä mieltä kuohuttanutta episodia.

 

 

 

 

POSTIMIES.

 

Joulun alla ylipostimies polttaa tyhjillään olevan vanhan talon.

Kotimatkalla ravintolasta hän päättää tuikata tuleen talon, jossa ennen asui kauppamatkustaja perheineen. Edustaja, joka sai olla aina menossa ja hän itse ei päässyt, eikä pääse vieläkään. Ainoastaan postiin aamulla ja illalla kotiin vinttihuoneeseen lukemaan salaa miestenlehtiä. Televisiota ei isä hyväksy, eikä mitään muutakaan. Ainoastaan pelon sallii herra.

Talo syttyy yllättävän helposti.

Ylipostimies säpsähtää tulen voimaa ja pakenee. Hän juoksee lähimpien naapureiden pihojen läpi ja kiertää kauempaa kotiin. Pihasta hän näkee punaisen loimotuksen ja kuulee sireenien ujelluksen. Humala on haihtunut ja mieleen täyttänyt kauhu.

Tuhopolttaja katselee itseään peilistä vinttihuoneen hämärässä. Tällainen ihmis-sulju hänestä on tullut, kiltistä nollasta ja savukin haisee nenään.

Aamulla poliisit tutkivat palopaikkaa ja ympäristöä.

Naapurin mummo istuu keinutuolissa, kun poliisit tulevat.

Mummo ei tiedä mistään mitään, vaikka ehkä olikin, tai ehkä ei, yöllä nähnyt oudon liikkujan pihassa. Vanha ihminen säikähtää outoja kyselijöitä ja menee lukkoon.

Poliisit ovat sitä mieltä, että mummo puhuu liian vähän. Virkavallan nenä haistaa palaneen käryä.

Mummo kannetaan keinutuoleineen autoon ja viedään. Talon ulko-ovi jää auki ja pakkanen pääsee sisään. Kukat paleltuvat ja vesijohto jäätyy.

Mummoa kuulustellaan yötä päivää. Pöytälampun valokeilassa istuessaan mummo katselee lampun tekstiä AIRAM 100W. Valohoito ei auta, mummo kuolee. 

Ylipostimies odottaa aikansa noutajaa, mutta kun sellaista ei tule, hän lähtee töihin postiin. Joulukortit odottavat.

 

 

 

 

TUPPURAINEN.

 

Insinööri Tuppurainen lähestyy elämässään uhkaavasti hetkeä, jolloin tulee yleensä kiire tehdä jotain suurta. Hän haluaisi jäädä historiaan suurmiehenä, merkittävän teon tehneenä kansalaisena. Ainoa todellinen vaihtoehto näyttäisi olevan Suuri Ennätystenkirja. Oma nimi kirjassa tietää paikkaa suurten joukossa, niiden joiden nimeä toistetaan ikuisesti.

Tuppurainen miettii asiaa vain hetken ja hänelle selviää mikä tulee olemaan suuri tehtävänsä. Erkki päättää kävellä Venäjälle.

Kävely ei olisi mitä tahansa kävelyä, vaan itse kehittämäänsä ShoeToShoe-tyyliä. Siinä edetään kengän mitta kerrallaan, kävellään ikään kuin köydellä. Etenemä isoilla kengillä on noin kolme askelta metrille ja vauhti suotuisissa olosuhteissa askel sekunnissa. Teiden ajoradan reunaviiva on mainio väline matkalaiselle ja siksipä olen päättänyt pysytellä pikiteiden varsilla.

Kotoa Nuijamaalle on matkaa noin 700 kilometriä ja siitä Venäjälle vielä vähän lisää. Laskelmat osoittavat aikaa tarvittavan 24 vuorokautta uroteon suorittamiseen. On otettava yli 2 miljoonaa askelta ja taukoja ei kärsi pitää ensimmäistäkään, jos aikoo selvitä urakasta kunnialla. Tuppurainen uskoo kuitenkin selviävänsä, koska on matemaatikkona tehnyt tarkat laskelmat.

Tuppurainen nukkuu lähtöä edeltävän yön huonosti ja aamupalakaan ei maistu. Hän vetää kengät jalkaan, laskeutuu asunnosta alas pihalle ja siirtyy läheisen kadun reunaviivalle. Tuppurainen tuntee olonsa kuitenkin kevyeksi ja varmaksi. Kello on kahdeksan ja pilvipouta. Oiva aamu aloittaa suurtyö ja siirtyä suuren kirjan lehdille. Ensimmäiset askeleet ovat hapuilua, mutta viiden minuutin kuluttua Tuppurainen on jo 100 metrin päässä ja täydessä vauhdissa.

Viiden tunnin kuluttua Tuppurainen on matkannut 6 kilometriä. Hän laskee mielessään jäljellä olevan enää vajaa 700 kilometriä. Kävellessä on tietysti liikaa aikaa ja pian Tuppurainen alkaa pohtia elämää ja sen tarjoamia muita vaihtoehtoja. Ketä ovat nämä Ennätysten kirjan päässeet tai halunneet?

Lisää ja lisää epäileviä ajatuksia alkaa nousta Erkin mieleen matkan liian hitaasti edetessä. Mitä todellista iloa on päästä suurmieheksi? Varmaan eräille paljonkin, mutta minun täytynee tai oikeastaan haluankin tyytyä takarivin taavin osaan, helppoon ja mukavaan. Elämän pitää olla helppoa.

Tällä yrityksellä ei pääse muualle kuin hullunkirjoihin. Tuppurainen keskeyttää urakan kymmenen kilometrin kohdalla lopen uupuneena ja palaa huojentuneena linja-autolla kotiin.

 

 

 

 

MANNINEN.

 

Erkan elämä on ollut tasapaksua ja liian helppoa. Helppous laiskistaa mielen ja suistaa alhoon. Virikkeellinen elämä olisi varmasti mukavaa, mutta miten hän saisi myös nauttia sellaisesta. Manninen haluaisi kokea jotain suurta ja voimakasta, olla mukana muutoksen prosessissa taistelussa paremman maailman puolesta.

Erkka Manninen päättää aloittaa syömälakon.

Tavoitteena lakolla on saada aikaan rauha maailmaan ja ihmisille hyvä tahto. Ei ole mitään mieltä valita vähäpätöistä ja pientä syytä alkaa syömälakkoon, vaan sellainen joka koskettaa koko ihmiskuntaa. Kauniimpaa asiaa ei olekaan kuin maailman rauha, ystävyys ja toveruus, Manninen pohtii.

Mannista kalvaa hiukan se, että joku muukin on puhunut aiheesta, mutta ei se mitään, koska parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Manninen on päättänyt onnistua ja niinpä hän aloittaa lakon saman tien turhia odottelematta.

Ensin hän tyhjentää jääkaapin ja muiden kaappien sisällön roskapussiin. Vain vettä saa nauttia ja sitäkin kohtuullisesti, lasillinen päivässä.

Olo tuntuu rauhalliselta ja varmalta. Manninen kirjoittaa tiedotteen asiasta ja lähettää sen sähköpostilla paikallislehden kulttuuritoimittajalle. Siinä hän selostaa asian selkeästi ilman korulauseita ja vetoaa samalla toimittajan omaantuntoon tässä suuressa tehtävässä. Lopuksi asian tiimoilta pidettävän tiedotustilaisuuden ajankohta ja vaatimus saapua paikalle.

Syömälakkopäätöksestä on nyt kulunut jo kolme tuntia ja Erkalla on hirveä nälkä.

Kaikki ajatukset pyörivät ruoan ympärillä. Ensin hän muistelee mitä on tänään syönyt ja siitä siirtyy suunnittelemaan mitä söisi jos saisi.

Nälkä on ottanut Erkasta vallan. Se leikkii julmaa leikkiä, piinaa riutuvaa. Manninen ihmettelee miten jotkut ovat pystyneet olemaan nälkälakossa viikkoja, jopa siihen asti kunnes ovat kuolleet.

Kuoleman pelko hiipii ajatuksiin. Manninen siirtyy peilin eteen tutkimaan itseään, joko näkyy merkkejä lähestyvästä kuolemasta.

Manninen asettaa toiseen vaakakuppiin oman henkensä ja toiseen maailman rauhan. Oma kuolema alkaa tuntua pahalta, kertakaikkisen pelottavalta. Kaikenlaista kivaa jäisi tekemättä, Apu ja Seura lukematta ja tv-sarjat katsomatta.

Manninen tekee raskaan päätöksen ja lopettaa lakon tällä erää. Hän päättää saman tien syödä jotain pientä.

Manninen päättää katsoa myöhemmin keväällä tilannetta uudelleen ja aloittaa ehkä uuden jämerän lakon tuoreilla voimilla. Sodat tuskin loppuvat tästä maailmasta ennen sitä.

 

 

 

JORMA.

 

Asuntomme sijaitsee neljännessä kerroksessa. Kävelen portaat alas ja ulos. Kolea lyö vastaan kuin Kollaalla. Taistelen itselleni luonnon ja kovan. Ihminen tuntee itsensä pieneksi tässä kelissä, miinus kolme ja tuuli talon takaa.

Talo rakennettiin valtion tuella kuusikymmentäviisi ja remontoitiin saman tuella viime vuonna.

Ajattelin siitä huolimatta lähteä pois, siksi olen yhä pihalla. Käytän kaikki energiani vertailuun tulevan ja selän takana olevan kanssa. Ajattelu huimaa. Napajäätikön ylitystä yrittäneen viimeiset ajatukset pelottavat.

Katson käsiini ja tajuan, että niillä ole tehty mitään suurta.

Kauniit pienet kädet isolla miehellä tietää surkeaa kohtaloa. Puristan kädet nyrkkiin kohottaakseni itseäni, mutta turhaan. Suurmiehillä on oltava valtavat kourat, joilla ne voivat tervehtiä kansaa. (heilutan kättäni valtiomiesmäisesti)

Kohdalle sattuva taksi kääntää pihaan ja ottaa kyytiä huitoneen takasohvalleen. Japanilainen auto taksina panee miettimään maailman muuttumista.

Kuljettaja haluaa välttämättä tietää jo kilometrin ajon jälkeen, että mihin? Kysyn lompakolta.

Jään seisomaan pientareelle taksin jatkaessa matkaansa voimakkaasti kaasuttaen. En syytä lompakkoani, se on järkevä talousasioissa.

Tien reunaviiva on maalattu valkoisella hohtavalla maalilla ja sen tehtävä on johdattaa elämässä eksynyt kotiin.

Kävelen viivalla kuin nuorallatanssija, kädet sivuille levitettynä. Keskittymällä estän putoamisen alhaalla häämöttävälle sahanpurujen peittämälle areenalle.

Yleisö odottaa hiiren hiljaa putoamistani.

Siirrän jalkaa toisen eteen hallituin liikkein, ojennan jalkateräni kauniisti suoraksi kuin Nurejev ja lasken varpaani kevyesti köydelle. Hallitsen täydellisesti itseni vaativassa lajissa.

Suljen silmäni ja lasken pääni rinnalle. Tuuli liehuttaa popliinitakin lievettä kuin antautuja valkoista lippua.

Auto tulee ja menee ohi, matkustajien katseet naulittuna paikalliseen  Jeesukseen.

Haluaisin palata tai en tiedä. Ei palaaminen ole häpeällistä, vaikka se onkin. Mies on ristinsä kantaja ja jumalaton. 

Varovainen kääntyminen narulla ja alhaalta kuuluu kohahdus. Se tietää hyvää. Ihmisten pitäminen pihdeissä kiihottaa ja ajaa tekoihin. Varovainen askel ja toinen, sitten hiukan nopeampi ja seuraava on jo loikka. Juoksen trapetsilla ensimmäisen kerran elämässäni ja nautin. Viivaa jatkuu, minä juoksen kädet levällään ja nauran.

Kotona ei ole ketään, valot vain. Otan takin yltäni ja menen keittiöön. Avaan jääkaapin ja suljen. Juon lasillisen vettä.

Katson ulos ja näen tutun maiseman. Puut ja kallio ovat entisellä paikallaan, mitään ei ole tapahtunut.

 

 

 

 

RAINER.

 

Ulosteeni tuoksuu vanhalle putkiradiolle.

Olen viime aikoina tuntenut kaikki tuoksut nenässäni erityisen voimakkaina. Kahvi on kammottavan hajuista ja paistetut silakat, puhumattakaan partavedestä. Oksettaa ajatuskin. Olenkohan raskaana?

Puristelen vatsaani ja katselen itseäni peilistä. Pieni kumpu on kyllä vatsan kohdalla, mutta en oikein usko, että se on sitä. Olenhan joka tapauksessa viisikymmentä täyttänyt mies ja iän kai luulisi ratkaisevan jotain. Viisikymmentä pitkää vuotta täällä kurjassa takapajulassa, voi luoja. 

Voisi todellakin olla kivaa saada lapsi kypsällä iällä. Mietin aiemmin laittavani koiran, mutta tämä olisi ehdottomasti parempi. Varsinkin nyt kun olen ollut todella masentunut ja väsynyt. Olen kärsinyt koko ikäni kriisejä. Ensin puberteetti, pian neljänkympin kriisi ja heti perään viidenkympin. On siinä yhdelle miehelle liikaa ja kaikki vain sen takia, että olen niin erilainen. Minua ei ole koskaan ymmärretty oikein, aina väärin. Toisaalta rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että olen aina halunnutkin kokea asiat vaikeimman mukaan. Minua on helpottanut, kun olen saanut olla tuskainen ja hylätty.

Nuorena kansalaiskoulussa keittiötunnilla olin hyvä tekemään vanukkaita. Toiset pojat vain räkivät tekeleisiinsä, mutta minä söin kaiken. Opettaja sanoi silti, että minusta voisi tulla hyvä parturi.

Minusta tuli rakennuksien sekamies, rakennuksien poppariksikin haukuttu. Polvet ovat lopussa ja paleltuneet sormet, joita ei enää ole.  Minusta ei voi tulla parturia, mutta lapsen haluaisin. Se pelastaisi minut.

Hellästi hoitaisin lastani, tuudittaisin uniin kauniilla laululla ja sylissä pitäisin. Vaunuja työntäisin keväällä puistoissa ja ihmisille ylpeänä näyttäisin kaunista lasta, kiharapäistä tähtisilmää. Pois en antaisi, vaikka mitä saisin.

 

 

 

SURSTRÖMMING.

 

Vladimir yökkäilee aseman takana.

Mies tuli eilen Ruotsista ja odottelee nyt junan lähtöä pohjoisella raja-asemalla. Tulevan vallankumousjohtajan matka tökkii.

Sunnuntai ei poikkea muista jo eletyistä. Se on edelleen pitkä ja ikävä. Vladimir miettii, että kun hän on joskus johtaja, niin sunnuntait pannaan pakettiin ja päälle kirjoitetaan Auf Wiedersehen.

Juna lähtee vasta illalla ja olo on heikko. Kaikki rahat ovat menneet yön korttipelissä ja mieliala on maissa.

Eilen pelastajaksi nousi suutari Rönnmark. Hän lahjoitti tunnelmaan päästyään viisi kruunua vallankumoukselle ja lisäksi kalapurkin matkaevääksi. Kyljessä luki Surströmming. Purkki oli arveluttavasti pullistunut, mutta mitäpä pienistä, ronkeliksi ei sopinut alkaa.

Iltapäivällä saapuu todennäköisesti myös nälkä. Olo kohenee, kunhan saan syötyä, pohtii Vladimir ja pyörittelee purkkia käsissään.

Aseman odotussali on täynnä ihmisiä. Salin täyttää pulina, tupakansavu, hiki, lasten itku ja läskin lotina. Tunnelma on sunnuntain raukea, mutta samalla jotain enteilevä.

Vladimir laskee purkin syliinsä ja ottaa puukon. Hän asettaa terän kannen reunaan ja kohottaa kämmenen iskeäkseen purkkiin alkureiän.

Äläkää! huutaa joku, mutta liian myöhään. 

Terä uppoaa hapansilakkapurkin sisään ja samassa paineisen purkin sisältö suihkuaa kohden kattoa, kuin vesi herrasväen suihkulähteessä Baijerissa.

Paineen lopulta tasaannuttua ja loppujen liemien lenneltyä miehen ainoille housuille, salissa syntyy paniikki.

Hirveä mädän kalan lemu leviää pitkin salia, tavoittaen hetkessä paatuneimmankin nenäreiän. Huuto ja sadattelu kulkevat kulona. Vladimir katselee aiheuttamaansa näytelmää suu auki, käsittämättä katastrofin laatua.

Ihmiset ryntäävät ulos ovet paukkuen. Lopulta salissa ei ole muita kuin Vladimir ja muuan jalaton ja kädetön sotainvalidi, joka yrittää epätoivoisesti matelemalla päästä ulos.

Vladimirinkin järjenvalo syttyy kuvottavan hajun tavoitettua hänetkin.

Mies vääntäytyy pystyyn, ottaa tukea seinästä ja raahautuu ulko-ovelle. Ensimmäiset pyrskähdykset tulevat portaille, kansan silmien eteen ja loput aseman taakse.

Vatsalaukku kääntyy nurin, tyhjästä mahasta nousee ainoastaan sapen karvaus. Päiviä vanhat bratwurstin ja absintin maut pyrkivät myös kielelle.

Ihmiset joutuvat odottamaan taivasalla junan lähtöä, ainoastaan tavarat haetaan pikaisesti sisältä. Vladimiria mulkoillaan pahasti ja panetellaan.

Miestä nolottaa ja tympäisee. Eipä ala tämä kumousreissu kaksisesti, tuumii Vladi.

Junavaunusta hänet ajetaan kylmästi ulos ja Vladimir joutuu matkustamaan vaunun sillalla. Matkalla mies päättää kostaa tälle tosikolle, pikkumaiselle ja yksinkertaiselle kansalle. Hän ei ota tätä maata ja kansaa jäseneksi suuren tulevaisuuden perheeseen.