Menneen ennustaminen on helppoa ja tulevaisuuden 

 

Elämme muutoksen aikaa. Jokainen sai sanoa ja osa sanoikin mielipiteensä mieliä kuohuttavasta asiasta, nimittäin työhön pakottamisesta. Osa työtätekevistä pakotetaan pois töistä ja osa pakotetaan töihin. Niin sanottu pakkotyölaki nostattaa tunteita jopa niiden joukossa, joille työ on ollut aina liian pyhä asia. Joillekin kansalaisille on, Tekstarit-palstan mukaan, syntynyt pelkoja siitä, että kohta tämä kauhea laki koskee kaikkia maan työikäisiä. Vuosien saatossa syntynyt utopia ihmisten ja kansalaisten ikuisesta ja koskemattomasta vapauden on murenemassa. Juuri kun on alettu oppia itsellisiksi, muista piittaamattomiksi yksilöiksi, vetäistään matto alta pois. Ihmisen ehdottoman vapaaksi kehityksen taustalla on suuri kupla siitä, että olisimme muka samanarvoisia ja yhdenvertaisia. Kaikille ja jokaiselle olisi annettava saman verran, panoksesta riippumatta. Suuri harha siitä, että olemme muka veljiä keskenämme joutaakin romukoppaan, koska se tulee liian kalliiksi yhteiskunnalle. Ennen oli köyhä köyhä ja rikas rikas, sillä hyvä. Tämän kun oivaltaa, niin helpottaa.

Eivät ihmiset oikeasti kantaneet huolta siitä, hoidetaanko heitä sairaalassa vai ei, koska tietävät hoidettavan. Kyse on kateudesta. Pohjoismaiseen demokratiakateuteen kuuluu, ettei aisan yli hypitä. On pysyttävä ruodussa. Kenenkään ei pidä ansaita toista enemmän, ainakaan ns. työmiehen. Mikä sekin luulee olevansa - on ikuinen kommentti. Ja sitten tietysti, kun tuokin sai niin minullekin kuuluu, vaikka ei tehnyt mitään asian eteen. Kruunuksi systeemiin kuuluu, että ensin katsellaan hiljaa sivusta, odotellaan miten käy ja sitten tullaan voiton hetkellä taputtelemaan selkään.

Köyhyyden tunnustaminen ja vapauden illuusion tunnistaminen vaatii luontoa, vähän niin kuin minkä tahansa riippuvaisuuden. Tulevaisuudessa, kunhan vähät kansan rahat on jaettu niille joille ne kuuluvat, lopuille olisi tietysti keksittävä jotain, ettei tarvitse kansankodissa kerjuulle lähteä. Jo nyt on havaittavissa suuntausta, että samankaltaiset ihmiset hakeutuvat yhteen ja jakavat vähät rahansa keskenään, jotta edes jotain saisi. Kaikki kallistuu, elämä muuttuu ankarammaksi vuosi vuodelta, mutta ei hätää, aina on toivoa kun on elämää.

Ratkaisuksi ongelmaan rikas valtio rakentaa jättiläismäisiä pilvenpiirtäjiä, sopivasti syrjään, joihin toinen puoli kansasta asutetaan. Tällä toimella säästetään valtavasti yhteiskunnan varoja. Katujen, teiden ylläpito, sähkön, veden, ja mitä niitä onkaan, jakelu. Ylipäätään kaiken nykyisen laajan yhteiskuntaverkon ylläpito halpenee rajusti ja extrana ilmanala paranee.

Yksi iso rakennus per kaupunki läpi Suomenmaan ja kaikki ikävät ongelmat ovat poissa.

Vanhat asuinalueet, homeiset ja kunnostusta vaativat, köyhien unelmien täyttymykset jyrätään tasaiseksi ja sitten silitetään puistoiksi. Niitä on sitten mukava katsella kerrostalokolossin ikkunoista.

Katsella vain, sillä ulos talosta ei lähdetä, ei saa, eikä lopulta tarvitsekaan. Asukkaille on järjestetty aktiviteetteja ja kaikkea kivaa.

Töihin ei tarvitse lähteä, alakerran kassalta saa nostaa kansalaispalkkana muutaman lantin yksinkertaisia ostoksia varten puodista, joka myös sijaitsee samassa talossa.  Terveydenhoito on hyvin järjestetty, mutta sitä tarvitaan harvoin ja se tullaan piakkoin lakkauttamaan kannattamattomana, koska jokainen velvoitetaan elämään yksinkertaista ja tervettä elämää. Ei mitään nautintoaineita, ei televisiota, eikä mitään muutakaan, paitsi laitoskirjastosta saa lainata kerran puolessa vuodessa Päätalon tai Hirvisaaren. Positiivisen ajattelun ja manipulaation - kurssi pyörii nonstoppina. 

Ei aikaakaan, kun kukaan ei halua pois, koska jokainen lisävuosi ja kilttinä olo tietää bonuksia. Mitä enemmän bonuksia, sitä ylempää saa uuden asunnon entisen kuoltua ja sitä kauemmaksi näkee kaunista maisemaa, missä sielu lepää.

Ulkopuolella asuvat varakkaat kansalaiset näyttävät korkealta yläilmoista katsottuna pieniltä hiiriltä, niin pieniltä, ettei niille osaa enää olla edes kateellinen, eikä pahansuopa. 

Ensin tämä tulevaisuuden näkymä saattaa naurattaa, mutta pian hymy hyytyy ja mieli apeutuu, koska luuloissa eläneelle luopuminen entisestä ja tosiasioiden tunnustaminen on aina vaikeaa.

Kaikenlaiset joutavat taistelut ja kiistat rahasta katoavat, virkaihmiset vähenevät, ammattiliitot ja puolueet kuihtuvat jäsenistön puutteeseen. Varakas toinen kansanpuolikas on sopuisaa väkeä, asioista viskutellaan reilusti perähuoneissa, niin kuin tähänkin asti.

Niin se käy, sanoisi myös edesmennyt amerikkalaiskirjailija Kurt Vonnegut.