TÄMÄ MAAILMA

 

Tämä maailma voisi olla kaikille hyvä paikka elää, jos ihmiset eläisivät ihmisiksi.

  Eläimistä ei niin väliä, koska ne elävät eläinten elämää. Hotkaisevat nälkäänsä ihmisrievun, jos haluavat ja pitävät samalla kukkoilevan ihmisen aisoissa ja luonnon tasapainossa. Vaikka en minä, vaikkapa krokotiilina, ihmistä söisi. On sen verran puiseva ja pahan makuinen, pelkkää eltaantunutta rasvaa. Ehkäpä kuitenkin söisin vain aivot, pehmeät, isot ja käyttämättömät. Täytyvät olla, kun vähänkin seuraa ihmisten touhuja. Aivotonta menoa.

   Maailma liukuu kiihtyvällä vauhdilla yhä kaksijakoisemmaksi. Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat ja ne jotka eivät oikein tajua tilanteen vakavuutta, nostelevat olkapäitään kuin itänaapurin eläjät ja pää vinossa toteavat, noh tää on tämmöstä, ei tälle mitään voi.

   Mitä voi tehdä tavallinen pekka? Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, elämässä ei valon pilkahdustakaan. Vastaus kuuluu, ei mitään muuta kuin nauraa.

   Ensin nauramme kuntien pikkupoliitikoille, sitten valtakunnan poliitikoille, neuvoksille, pääjohtajille, pienemmille johtajille, osakekeinottelijoille, virkamiehille, tosikoille, ahneille, itkuiikoille, vellihousuille, puoluekokouksille, yhdistyksille, koronkiskureille ja törkeille palkoille. 

   Välillä pitää muistaa vetää henkeä, ettei kuole nauruun. Puhuvat, että joku olisi joskus kuollut nauruun. Sen on täytynyt tapahtua muualla kuin Suomessa, varmaan Kreikassa.

   No niin, jatketaanpa. Nauretaan Italialle, Venäjälle, Ruotsille, Virolle ja Amerikalle. Irakille, Iranille, Kiinalle, Burmalle ja mitä niitä onkaan. Ja tietysti kaiken maailman yhteisille liitoille.

   Nyt alkaa olla maha jo kipeänä nauramisesta, mutta ei lopeteta kesken. Ei kun uutta puuta pesään, vaikka vaarallistahan tämä on. Viisaammat kertovat, että nauru pidentää ikää, vaikka ei se aina pidä paikkaansa. Tarina kertoo erään Hitler-nimisen taiteilijan näyttelyn avajaisissa kutsuvieraan naurahtaneen väärässä paikassa tauluja katsellessaan. Vieraasta ei kuultu tämän jälkeen mitään, katosi kuin tuhka tuuleen.

   Mutta emmehän pelkää, vaan nauramme direktiiveille, byrokratialle, veroille, työttömyyskorvaukselle, terveyskeskusten jonoille, itsensä ylentäneille, minusta muka kiinnostuneille poliitikoille, tekopirteille, tyhjälle lompsalle ja unelmalle paremmasta elämästä.

   Nauru on pistämätön ase. Tehokas, mutta vaarallinen, koska voi tulla itku pitkästä ilosta. Ilon pilaajaksi (?), rienaajaksi ja vanhojen perinteiden lokaajaksi nimittely tulevat olemaan arkea.

 Siitä huolimatta.