Kaukana kotoa

 

Olen neekerin jälkeläinen. Ihmisen alkukodin paikka on löytynyt. Se on eteläisessä Afrikassa Namibian ja Botswanan seuduilla, nykyisen Kalaharin autiomaan reunassa.  
Olen jo jonkin aikaa tutkinut sukuja ja päässyt aika kauas, maantieteellisestikin, mutta en sentään Afrikkaan asti. Selitys on tietysti se, että kirkonkirjat päättyvät jonnekin 1600-luvulle, ainakin täällä meillä. Afrikasta en tiedä, mutta todennäköisesti sieltä löytyy jotain, koska ovat viisaammat kotimme löytäneet.
Piti jonkin aikaa sulatella ajatusta, että Sepekin on heikäläisiä, mustia ja villejä, mutta vain hetken.
Olen avarakatseinen henkilö ja valmis hyväksymään sen tosiasian, että olenkin neekeri, ainakin puoliksi, tai vain vartin verran. Oikeastaan, kun mietin asiaa tarkemmin, olenkin ihan ylpeä juuristani. Nostaa huimasti heikkoa itsetuntoa, kun tietää mistä on tullut ja kuka on.
Tänään oivalsin miksi Kake Singersin takavuosien hitti Me halutaan olla neekereitä oli niin mukaansa tempaava renkutus ja sen miksi jatkuvasti haluan katsoa elokuvan Pekka ja Pätkä neekereinä.            
Afrikasta autiomaan reunasta on pitkä matka tänne raukoille rajoille ja esi-isän aikana oli vielä pitempi, niin pitkä, että nahkakin menetti parhaan värinsä ja mieli keveyden.
En voi olla pohtimatta sitä, miksi hän tuli tänne jonnekin, missä ei kasva norsun norsua, eikä kirahvin kirahvia, vain lunta kasvaa. Muuta selitystä ei voi olla kuin se, että siellä hiekkakenturan reunassa sattui jotain. Veikkaisin, että esi-isää alkoi ahdistaa, happi uhkasi loppua. Lähelle tuli toinen ihminen, ihan iholle, ja muuta keinoa ei ollut kuin lähteä pois, paeta suurille saloille. Tämän muinaisen perussuomalaisen luonne ja ongelmat ovat periytyneet meihin asti. Emme halua olla tekemisissä muiden kanssa, emme halua ottaa vastuuta vieraista, haluamme yhä elää itsellisinä mykkinä korvessa, kaukana kavalasta ja vaateliaasta maailmasta.
Kasvoin ihmisenä monta senttiä, kun sain tietää juuristani ja maailmankuva laajeni ihan silmissä. Tajusin kuinka pilkkopimeässä olin vaeltanut joukon jatkona. Nyt näen kirkkaammin, paremmin ja kauemmas, Afrikan ihmisetkin aivan kevyesti, vapaudesta taistelevat ja sorrosta raskautetut.
Seuraavaksi on lähdettävä pyhiinvaellusmatkalle Kalahariin ja hiljennyttävä esi-isän töllin paikalla. Ajatus siitä, että voi silittää mustuneita nurkkakiviä, kerätä hiekkaa pussiin, pirauttaa pari kyyneltä ja auttaa sukulaisia, tuntuu hyvältä.
Ajattelin pärjätä siellä ihan simppelillä netistä onkimallani lauseella.  – Hello, brothers and sisters!
Jaan limusiinin ikkunasta perässä juoksijoille ehkä muutaman almu-euron ja perään kehotuksen olla pistämättä niitä turhuuteen. Pennissä on miljoonan alku, sanoi ukkikin muinoin.
Tunnen syyllisyyttä, kun en voi auttaa enempää, onhan kaikenlaisia omiakin menoja, auto pitäisi vaihtaa, lomailla ja mitä lie muuta. Olen kuitenkin hengessä mukana.