Parasta eilen

 

Tämä tapahtui Kekkosen aikaan. Pääsin koulupoikana vuonna -70 Postiin töihin jakamaan sanomalehtiä. Urakkatyö, 6 markkaa kerta, ja jakopiirini käsitti noin puoli Suensaarta. Helsingin Sanomat oli paksu kuin mummolan kirjahyllyssä lepäävä perheraamattu ja niitä oli paljon, seassa jokunen Uusi Suomi ja taisipa olla Hufvudstadsbladetkin.  Jakaja sai oman Hesarin ja siinä oli mukavasti uskon vahvistusta luuloon, että ruohon täytyy olla vihreämpää jossain muualla kuin täällä tuppukylässä. En ole enää niin uskovainen asialle, olenhan  siellä viipyillyt, tai ehkä kuitenkin ja joka tapauksessa  jonkin verran.
Esimiehenä Postissa oli Sven Purra, pieni jämy ukko, joka opetti noviisille työnteon perusteet, joten pidänkin vuosia Purran yliopistossa yhä arvossa.
Postin ajat ovat ymmärrettävästi kultautuneet mielessä, olen jo pikkuhiljaa unohtamassa hirveät pakkaset, lumimyrskyt, vesisateet ja mitkä lie muut. Ainoa asia mikä on varma, että sinni kasvoi.
Jäänyt mieleeni tämmöinenkin muisto, kun työn raskaan raatamisen filosofia oli vielä hakusessa. Vanhempi postimies opetti (olin ylennyt postimiesten sijaiseksi) uutta piiriä ja kun sitten olimme jakaneet postin ja juttelimme urakan jälkeen, niin hän totesi, ettei elämässä ole hienompaa tunnetta kuin se, että raskaan työn jälkeen istahtaa keinutuoliin ja tuntee väsyneenä raukeaa hyvän olon tunnetta hyvin tehdystä ankarasta työstä.
Pidin miestä hulluna.
Tänään pidän vähemmän hulluna.
Enpä malta lopettaa muistelua vielä, kun tuli mieleeni sekin, kuinka ennen noustiin työpaikassa alhaalta ylös. Aloitin postissa sanomalehtien jakajana ja tehtyäni sitä jonkin aikaa, menin kertomaan Purralle haluavani kesällä oikean postin jakoon. Vänni sanoi, että ei poikarukka vielä, katsotaan sitten joskus, kunhan olet ensin opetellut nykyisen työsi kunnolla. Nielin harmini, opettelin ja pääsin eteenpäin, noin puoliaskelta. Purra otti turhat luulot pois ja kasvatti kloppia.
Vuosia lisää, vaativampia töitä ja lopulta puolivuosisataa myöhemmin esimieheksi. En jäänyt odottelemaan.
Annankin neuvoksi kaikille elämän etsijöille ja epävarmuudessa painiville muinaisen amerikkalaisen Horace Greeleyn kuuluisaa kehotusta mukaillen, Go south, young man, go south!
Elämässä ei jälkeenpäin kaduta mikään niin kuin se, että ei uskaltanut tai viitsinyt lähteä, kuunteli liikaa edellisen sukupolven ikuisia aikojia.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi sitten muistella menneitä kovia aikoja, sortua kehumaan paremmiksi ja jaella jopa neuvoja. Muistelua ei kannata tuomita, se on kertojalle terapeuttista ja hauskaa, eikä totuudella tarvitse olla mitään tekemistä asioiden kanssa. Kuuntelija kuuntelee omalla vastuullaan.
Koko tämän maan historia ja erityisesti työn historia on rakentunut suuren tarinan varaan ja sen kanssa on oltava hissun kissun, ettei puhkaise kuplaa. Myytin kanssa on hyvä elää, se kannattelee ja vie eteenpäin.