Menneisyyden vangit



Kreikka tunnusti Suomen itsenäisyyden viidentenä valtiona maailmassa. 4.1.1918 sen olivat tunnustaneet Neuvosto-Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa. Lainasimme Kreikalle vuosia sitten 1005 miljoonaa euroa. Siellä oli vaikeaa, mutta mitä menneistä. Annama olla ja unohdetaan velka. On muistettava Kreikan herkän kansan jalous sata vuotta sitten. Saimme heiltä luvan käyttää Suomea maamme nimenä.

Itsenäisyyden tunnustajia tuli samana vuonna tasaiseen tahtiin. Meidän on muistettava kaikkia kiitollisuudella ja autettava. Persia, Siam, Osmanien valtakunta, Liechtenstein, Kolumbia, Serbia ja Albania tunnustivat, muutamia mainitakseni. Olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa kaikille ja hyvä niin.

Kiitollisuuden velka pitää nöyränä ja sehän sopii meille. Haluamme olla kaikkien kavereita. Siksipä valitsimme maallemme sopivan kansanmiehen etumieheksi äskeisessä vaalissa. Joo kattellaan - on sopiva motto tulevaisuutta ajatellen. Ei hölkyillä, emmekä me muutenkaan. Naapurimaakin on antanut meille tunnustuksen oikeasta valinnasta ja se on imartelevaa. Ihmiset kaipaavat aina hyväksyntää teoilleen.

Ikävää on, että pian valinnan jälkeen alkoi kapina koko kansan miehiä vastaan. Torille oli kokoontunut pieni joukko ihmisiä vaatimaan muutosta demokraattisesti tehtyyn päätökseen. Meitä hetki sitten kiitelleessä naapurimaassa moinen ei olisi onnistunut. Mitähän ne nyt meistä ajattelevat?

Isompi kapina oli sata vuotta sitten, joten vietämme juhlavuotta. Silloinkin siihen osallistui vain pieni joukko, molemmin puolin n. 80 000 sotilasta, silloisesta Suomen hiukan yli kolme miljoonaisesta kansasta.

Meidän pitäisi käsitellä tätä surullista aikaa, mutta oikeasti asia on niin, että se ei kiinnosta ketään. Mikä on ihan oikein, menneisyydessä ei ole mitään muistelemisen arvoista. Joku viisas väittää aina, että meidän pitäisi tuntea historia ja menneisyys, jotta voisimme elää nykyajassa. Höpö höpö, menneessä ei ole mitään hyvää, siellä ei ole muuta kuin surkeutta, itkua, hampaiden kiristelyä, syyllistämistä, häpeää ja nöyryytystä. Parempi unohtaa kaikki menneet, nollata muisti ja jatkaa iloisena eteenpäin kohti huomista.

Tänä päivänä sata vuotta sitten ilmestyi Perä-Pohjolainen Kemissä ja nyt täytyykin vilkaista lehteä ja katsoa mitä oli ilmassa, kun sisällissotaa oli käyty 19 päivää. Sieltä ehkä selviäisi miten kansalaisten arki sujui torstaina 14. helmikuuta. Ei selviä.

Lehti on täynnä valkoisten probagandaa, määräyksiä ja pelottelua. Sivuilla on myös uutinen otsikolla Surullinen loppu. Siinä työmies ja punakaartilainen karkaa rivistä ja pakenee Kuivajoelle. Katuu ankarasti kaarti-aikaa ja yrittää saada erään talollisen kirjoittamaan itselleen lapun, että on ollut koko ajan renkinä talossa. Isäntä ei moiseen vilunkiin suostu ja mies murtuu ja hirttää itsensä. Surullinen, mutta opettavainen tarina.

Takasivulla K Koivunen Karihaarassa myy kohtuhintoihin kahvia ja makkaraa ja Aappo Lehto Arpelasta etsii porontaljavarkaita. Olihan muutakin kuin turha sota, oli elämää.