Suomi läpi sata lasissa


Metsät ovat masentavia. Ajoin Suomen ympäri. Tie kulki koko
matkan metsän keskellä. Suomessa ei ole muuta kuin metsää. Meistä löytyy jopa
sellaisia ihmisiä jotka rakastavat puita, käyvät halaamassa. Sen ymmärtää kun
ymmärtää keitä olemme.

Ulkomaalaiset ovat erilaisia ihmisiä. Nainen rakastui rautatieasemaan ja kävi
halaamassa sitä joka päivä. Sen ymmärtää, kun ymmärtää, ettei ulkomailla ole
metsää kuten täällä Suomessa. Hulluutta on niin monenlaista, eräät rakastavat hapansilakoita.
Kaikki tuollainen on outoa, koska vain ihmistä voi rakastaa. Kaikki muu kuin
toisen ihmisen rakastaminen on hulluutta.

Aika on aika erikoista. Elämme itsestään selvyyksien keskellä, mikä oikeuttaa
ihmisten olemaan suuria persoonallisuuksia. Raatamisen syvimmän olemuksen ja
merkityksen tajuaminen on kadonnut tästä minä-yhteiskunnasta. Kissan kuolemasta
on tullut elämää suurempi kysymys tai Niittynätkelmän alakulosta.

Metsän keskellä ajaessani ymmärsin, että maasta ei tule puu koskaan loppumaan ja
jos loppuu, niin mitä tuosta. On sen jälkeen helppo hengittää ja näkee kauas taivaanrantaan
ja pitemmällekin.

Tulkoot vieraat tehtaineen joka niemeen ja notkelmaan hyödyntämään metsää ja
tekemään sillä rahaa meille, sillä vain raha tuo onnea ja tyyneyttä. Samalla
päästään eroon metsästä, tuosta tämän kansan syvän ahdistuksen, pelon, arkuuden
ja likinäköisyyden perimmäisestä syystä. Uuden vauraan ajan koitettua kukaan ei
halua metsään pakoon arkea ja vastuuta, kuviteltua pahaa maailmaa.

Matka kiertyi myös pääkaupunkiin. Mukava paikka, mutta myös rasittava, koska en
oikein jaksa sietää mitään. Kaikenlaisessa sosiaalisuudessa ja tekopirteydessä
on todella kestämistä. Onneksi kuitenkin maantie pelasti.

Lähdin ja ajoin pääkaupungin ulosmenotietä vartin verran ja olin jälleen metsän
keskellä ja sitä piisasi ja piisasi loputtomiin.

Minun on muututtava. Meidän on muututtava ja se on mahdollista. Sekava aika
vaatii.

Sitten kun metsä on hyödynnetty, rahat taskussa ja maisema paljas, olemmekin jo
muuttuneet uusiksi ihmisiksi, rennoiksi ja ystävällisiksi maailmalta
puhaltaville myötätuulille. Näemme jo kaukaa vieraan tulon ja ehdimme hyvin
keittää kahvit tulijalle. Ei pääse outo ulkomaan kulkija enää yllättämään kuten
jokin aika sitten.

Me suomalaiset emme pidä yllätyksistä, olemme tasaisia arki-ihmisiä. Housut nilkoissa
meitä ei saa yllättää, eikä nolata. Ehdimme sulatella asiaa hetken verran ennen
oudon kulkijan tuloa, suunnitella kaiken valmiiksi. Makustella ja tarkistaa,
että kaikki on tiptop vierasta varten, ettei vain pääse tulija pahoin sanomaan.


Ei onnistu, ei ei. Huihai.

Tänne tehtaita tulla rakentamaan, eikä kukaan halua asumaan tai saa jäädä. Turismissa
on kuulemma tulevaisuus. Rahakkaat käyvät ihmettelemässä missä paikalliset
luuraavat ja miksi ne eivät hyödynnä tätä korpea. Pitävät suomalaisia ihan
sopivina maatiaisina palvelemaan heitä tippipalkalla. Kurssikeskukset
kouluttavat meistä laukun kantajia, siivoojia ja nuudelin keittäjiä. Ennen sai
itse ulkomailla juoksuttaa tarjoilijaa ja pian on itse juoksutettavana. No, sellaista
se on elämä, yhtä raatamista ja haaveilua paremmasta.